Kuten joskus on eksyttävä

Tänään luin kirjan, Patricia McKillipin Serren metsissä. Pidin kirjasta joiltain osin suunnattomasti; joiltain osin en pitänyt siitä lainkaan. Sallikaa minun selittää.

Kirjassa oli Euan, oli Gyre ja oli Ronan. Pidin tavasta, jolla McKillip kirjoitti sydämettömästä prinssistä (kirjaimellisesti sydämettömästä tällä kertaa), tavasta jolla hän kirjoitti kirjurista kaukana kaikesta ja tavasta jolla hän kirjoitti velhosta, jonka sisällä kyti nälkä, jota ei saanut sammumaan. Henkilöissä oli piirteitä ja yksityiskohtia, omanlaistaan kauneutta ja taidokkuutta. Säröjä heissä sen sijaan ei ollut, ei mitään sellaista, johon olisi voinut tarrautua.

Maailma oli hurmaava. Satuja ja modernia fantasiaa eräänlaisena värikylläisenä kuvakudoksena. Hetkittäin se oli ihmeellistä. Toisinaan taas tuntui siltä, että sekaan olisi vain heitetty jotakin silkasta maustamisen ilosta.

Tarinoita on aika monenlaisia, toki. On sellaisia, jotka ovat sillisalaatteja, täynnä häivähtäviä hetkiä ja yksityiskohtia, joilla ei välttämättä ole kovin suurta merkitystä, mutta joita ei kuitenkaan tarvitse lainkaan kyseenalaistaa, koska ne nyt vain kuuluvat asiaan. Anna Gavaldan Kimpassa on tällainen kirja. (Se on yksi suosikkikirjoistani.) Sitten on sellaisia, joissa jokainen yksityiskohta painaa ja merkitsee, joissa jokainen viiva on osa kokonaisuutta ja vie juonta eteenpäin. Ja sitten on tietenkin sekoituksia näistä kahdesta. Serren metsissä oli jälkimmäistä, mutta ei (ainakaan minusta) kovin onnistuneella tavalla.

Puhutaanpa sitten vielä hetken verran kielestä. McKillipiä on ylistetty juuri kielen runollisuuden ja kauneuden vuoksi. Minä lähinnä hajosin siihen, että liika lyyrisyys teki kaikesta raskaslukuista. Kieli ei saisi hypähtää tarinaa tärkeämmäksi tai näivettää sitä, ei ainakaan romaaneissa. Parhaimmillaan kieli on se työväline, joka saa kaiken kukoistamaan ja tarinan puhkeamaan väriloistoon. Pahimmillaan kieli on myrkkyä, joka jättää suuhun kitkerän maun ja nuuduttaa tarinan täysin.

Serren metsissä ei toki ollut huono kirja, pidin siitä. Mutta Basiliskin lauluun verrattuna se oli silti pettymys - huvittavaa kyllä en edes muista Basiliskin laulusta juuri mitään. Unohdettu Ombriakin oli joiltain osin hurmaava, mutta kielellisesti kovin raskaslukuinen sekin.

Ja minä loruilin juuri kokonaisen blogimerkinnän verran yhdestä ainoasta kirjasta. Toisaalta, jotta osaisi kirjoittaa, on osattava myös lukea.

Helsinki, Helsinki, Helsinki

Kaduilla on aurinkoa ja talot rapistuvat, valo heijastuu ikkunoista ja vesilätäköistä ja puskee tennareideni kankaan läpi.

Pysähdyn katselemaan maalauksia ikkunoissa, pujahdan pieneen kirjakauppaan ja katselen opuksia ja mietin että ostaisinko harrastelijatytön kirjoittaman romaanin ihan vain tukeakseni. Kirjasto on vanha ja portaat tuoksuvat pölylle ja hyllyssä ei ole sitä kirjaa jota etsin.

Ihmisiä on paljon. Junassa poika tunkee savukkeen lipan alle, naisella on Totorokassi ja kadulla on kerjäläistyttö verkkareissa. Smoothie on vetistä mutta maistuu silti mansikalle. Kirjakaupassa törmään libristiin ja mietin, mitä sen työhön kuuluu.

Katusoittajia! Marimbaa ja helinää ja saksofonia. Ihmiset istuvat kahviloissa ja näyteikkunoissa on leivoksia. Ostan jäätelöannoksen, mutta se on niin iso, etten tahdo kyetä syömään sitä, ja strösselit kermavaahdossa lähinnä äklöttävät.

Helsinki on niin täynnä, niin suuri, niin värikäs. En tiedä mihin kaikkialle katsoisin ja mitä kaikkea jää näkemättä - en tiedä mitä kaikkea näen.

Lausumattomia

Ajoin äsken autolla ja kuuntelin radiota ja ne soittivat U2:sta ja sydämeni lähestulkoon romahti. En tykkää siitä, että aina tasaisin väliajoin jokin (melkein mikä vain) muistuttaa minua siitä, etten ole vieläkään ehjä tai kunnossa. Toivottavasti tulen joskus olemaan.

Hyvänen aika, onhan siitä jo yli puoli vuotta.

Soraa ja sanoja

Törmäsin massahysterian ja aivoriihen yhdistelmään. Kyse oli valtavasta koneistosta, joka naksutti ja natisi ja rahisi ja raksutti ja sylki ulos toinen toistaan kiehtovampia ideoita. Se pyörii yhä.

Olen juuttunut osaksi valtavaa systeemiä, joka koostuu puhtaasta kaaoksesta, euforiasta, valvotuista öistä ja kofeiinista. Enkä oikeastaan halua edes päästä irti.

For life is short, darlings.

Ja luulen, että kykenen taas kirjoittamaan muutakin kuin ficcejä ja runoja. Nimittäin: Harakkatalvi on valmis.

Ja jossain tuolla syvällä kytee uuden romaanin kipinä, vielä tosin liian keveä roihahtaakseen.

Nyljin huoneeni seinät

Tässä huoneessa olen asunut viimeiset viisi vuotta, ainakin - todennäköisesti jopa pidempään. Vuosien varrella päällystin kaapinoveni runoilla, kuvilla ja muulla, ja nyt aion listata sen kaiken tänne, jotta en unohtaisi, ja koska se kertoo minusta paljon. Myös kirjoittamisestani. Joistakin asioista sanon enemmän, joistakin vähemmän.

- Sir Elwoodin hiljaisten värien kappaleen Lähtö lyriikat
- Tämä oli tärkeä ja on edelleen - luullakseni aloitin koko seinän peittämisen kyseisestä kappaleesta. Sen aion kirjoittaa myös uuden luolani seinään.
- Yksinäisyyskoodi, runo, jonka aikoinani kopioin jostain. Sekin seuraa uuteen kotiin.
- Kiislanpoika, runo kasvamisesta ja varttumisesta
- Kuva tytöstä, joka kiskoo kassakuittia koneesta
- Kuva kesäpaviljongista, taivaanrannasta ja pojista leikkimässä nurmella
- tuhoutui seinää nyljettäessä
- Ystävän kirjoittama runo
- Joutsenen sulka
- Kääpiöiden sukupuu
- Pätkä Kuolemanporttien ykköskirjasta
- Cruxin kappaleen A World To Come lyriikat
- seurannee mukana, jos vain löydän ne uudelleen jostain
- Kaksi viimeistä sivua suosikkikirjastani Villikissa katsoo lasin takaa
- Minulle tärkeä kirja, muistin taas että se pitäisi jälleen lukea
- Kaapin sisäpinnoilla yläaste-ajoilta monta Dragonlance-runoa
- Kuva pojasta, joka puhaltaa ilmaan voikukanhahtuvia
- Kuva tytöstä, joka istuu käsivarsi pikkupojan ympärillä
- Kuva seurueesta, joka ylittää syksyistä jokea kiviä pitkin
- Tätä kuvaa rakastan
- One note samban lyriikat
- Ruotsinkielinen yhteisvastuukerääjän kiitoskirje
- Eklipsin salamurhaajakuva
- Tätä en voisi jättää mistään hinnasta
- Klaun kirjoittama runo leikkokukista
- Aamulehden alkoholivalistuskampanjan upea runoa
- Emlin tekemä piirros
- Kuva tytöstä ja ruususta
- Kuva nauravasta pikkutytöstä
- Aavistuksen surrealistinen kuva seurueesta, joka vaeltaa kohti kaukana siintäviä vuoria
- Pätkä Jumalat juhlivat öisin -kirjasta
- koska Henry on hurmaava
- Leffalippuja: Avatar, Röllin sydän, There Will Be Blood
- Stephen Kingin kirjoittajan työkalupakki sekä hiontakaava
- Stingin Mad about youn lyriikat
- Sir Elwoodin hiljaisten värien Sairaan ja syntisen lyriikat
- vai pannaanko roviot palamaan / kuin beatleseille aikoinaan
- New Wine -jäsenkyltti
- Reikäreuna -staffikyltti
- Valokuvia Turusta
- Valokuva Päiväkummusta
- Maameren kartta
- Westerosin kartta
- John Milesin Timen lyriikat
- Kaksi tyttöä, jotka vaeltavat niityllä
- Saku Sammakon toriparkkisanat
- Kuva seurueesta heinäparvella
- Nanowrimomuistiinpanoja vuodelta 2007
- aion kirjoittaa niiden pohjalta vielä joskus jotain, sen verran hurmaavia näemmä
- Ylivalottunut valokuva, kaksikin
- Kortti Toscanasta
- Bussilippu
- Junalippu Joensuuhun vuonna 2006, kun karkasin kotoa ja päädyin Punkaharjulle
- Kaksi Turtles-pelikorttia: Mestari Tikku ja Leonardo
- IIH!
- Running up that hill -kappaleen lyriikat
- James Bluntin Goodbye my loverin lyriikat
- Kaksi käyntikorttia
- Kaksi pastellityötä, toinen yläasteelta, toinen lukiosta
- Luokkakuva, ikivanha
- Tomi Kontion runo kissan kuolemasta
- Kerro minulle kuolemasta, Erika / käytätkö sukkia, mekkoa
- Kaksi Kai Niemisen runoa
- Klingoniksi kirjoitettuja nimiä kaksin kappalein
- Taru sormusten herrasta -musikaalilippu
- Riparilaisten osoitelistat
- Oman fantasiamaailmani kartta
- valitettavasti sekin tuhoutui seinää nyljettäessä
- Kirje, johon en koskaan vastannut
- Kolme keskeneräistä runonsäettä
- Irlantilainen viisisenttinen
- Pätkä ruotsinkielisen dekkarin alusta, hemmetin inspiroiva

Siinä kai kaikki. Saatoin unohtaa jotain - menneisyys alkaa jo haalistua. Mutta ainakin muistan paljon, ja nyt tuntuu orvolta, kun kaappieni ovet ovat tyhjät. Aloitan alusta.

Hääruno

Tällaisina päivinä
joina on annettu lupauksia
jotka on punottu kantamaan läpi elämän
ei suurille sanoille ole enää tilaa

en tiedä mitä toivottaisin
mutta ehkä tyydyn pieniin hetkiin
arkisiin unelmiin, häivähdyksiin

toivon teille siunausta, koska sitä ei
koskaan ole liikaa
ja vitosen tenttiarvosanoja
toivon seesteisiä aamuja
kirkkaan ruskan ja pakkashanget
toivon hymyjuonteita suupieliin
ja rohkeutta kasvaa, oppia yhä lisää

toivon, että näkisitte kauniita unia
että kotityöt sujuisivat joutuisasti
(ja silloin kun eivät sujuisi, osaisitte jakaa ne tasan)
ja että valokuva-albumiin
karttuisi elämänmakuisia päiviä

mutta ennen kaikkea toivon
että olisitte onnellisia
koska se on kaiketi yksi vaikeimmista asioista
mutta ainakin alku näyttää hyvältä
ja olettehan te ennenkin saavuttaneet tavoitteenne
miksipä ette nytkin

Kaukana omasta maastani

Okei, eilen kuulin, että Mustiin torneihin saattaa hyvinkin tulla kahdeksas osa. Se johti siihen, että halusin lukea koko sarjan uudestaan. Tämä ajatus taas johti siihen, että menin tänään kirjastoon ja lainasin 13 Stephen Kingin kirjaa.

Tajusin, että muutan alle kahden viikon päästä. Tämänhetkinen tavoite: Lue kaikki kirjat alle kahteen viikkoon.

Hauskaa? Ei. Tai oikeastaan kyllä. Olen nyt lukenut 90 sivua Painajaista, yritän saada sen luettua vielä tänään. Pyrkimyksenä olisi myös aloitella Kosketusta. Oli miten oli, ainakin lukeminen on tähän mennessä tuntunut vallan kivalta. Toivottavasti jatkossakin.

Täydellinen kuva

Eräs blogini kommentoijista mainitsi, että joskus piirtäessään näkee mielessään kuvan juuri sellaisena kuin sen pitäisi olla, muttei kuitenkaan kykene siirtämään sitä paperille. Se on kieltämättä tuttu ja turhauttava ilmiö.

Minä kirjoitan monelta osin juuri siksi, että haluan tavoittaa jotakin tavoittamatonta, solmia sanani verkoksi johon siitä tarttuu häiveitä sieltä ja täältä. Mutta ongelmana on se, että vaikka kuinka yrittäisin, mieleni kuvat eivät suostu taipumaan paperille (tai tässä tapauksessa tietokoneen ruudulle). Odottakaahan, havainnollistan asiaa.

Kuvitellaan nyt ensimmäiseksi pieni, kivinen mökki keskellä metsää. Tässä vaiheessa teillä on kaikilla oma kuvitelmanne mökistä, se voi olla lehtimetsässä tai kuusimetsässä tai missä tahansa ja niin edelleen. Sitä mukaa kun minä lisään kuvaan yksityiskohtia, kuvanne muuttuu.

Mökissä on ikkunalasit, joita peittää tomu. Ovikynnys on myös kiveä ja lohkeillut, keväänvihreä sammal purkautuu esiin raoista ja muodostaa oman mosaiikkinsa. Oven pielessä riippuu kelloja, jotka ovat ruostuneet, mutta kilisevät ja kalisevat silti tarpeeksi tuulisella säällä. Katto on punertavaa liuskekiveä, sammaloitunutta niin ikään, ja savupiippu nököttää sievästi vinossa. Mökkiä varjostavat puut ovat aurinkoisia ja lempeitä lehtipuita, metsä on ystävällinen mutta mökki sen sijaan tuntuu, jostakin määrittelemättömästä syystä, torjuvalta.

Hyvä on. Nyt te näette monilta osin edes jotakuinkin omaani vastaavan mökin. Poikkeuksia varmasti on - esimerkiksi keväänvihreä väri on hyvin erilainen jokaisella lukijalla - mutta se ei ole olennaista. Pääpiirteissään me olemme nyt sisällä samassa maailmassa.

Sitten tulee suurin ongelma. Kun astumme mökkiin sisään (oi kyllä, teidänkin täytyy astua, älkää jääkö siihen kynnykselle!), minä tiedän, mitä haluaisin kuvailla, mutta sen sijaan en tiedä miten. Sillä aikaa kun tavoittelen sanoja, piirrän silmienne eteen näkymän hämärästä huoneesta, jossa ei ole yhtäkään huonekalua nurkassa seisovaa kynttilää huolimatta. Lattia on naarmuinen, kynttilä puoliksi palanut, valo niin hämyistä että joudutte räpyttelemään silmiänne. Vasta kun katsotte tarkemmin, huomaatte lattian naarmujen symmetrisyyden, niiden muodostamat kuviot. Uteliain teistä astuu edemmäs, hahmottaakseen kokonaisuuden, ja ovi kolahtaa kiinni. Kun tuijotatte toisianne, hiljaisuus tiivistyy pisaroiksi niskaan.

Ja tadam. Kun mietitte tuota aivan viimeistä kielikuvaa, ymmärrätte varmaan, mitä yritin sanoa? Se on yksi ainoa kiteytynyt oivallus, tapa sanoa jotakin sellaista mitä ei yleisesti ottaen voi sanoa. Ja tuollaisenaankin se toimii vain oikeanlaisen tunnelman ja valmistelun jälkeen. Mielessä on kuvia, joita ei voi koskaan siirtää paperille kokonaisina tai ymmärrettävinä - voi vain hipaista, hypähtää, ja toivoa, että saa vangittua edes hippusen.

Ehkä tällä kertaa onnistuin, ehkä en. Oli miten oli, te olette nyt vankeina minun mökissäni, enkä aio tulla avaamaan ovea aivan hetkeen. Mitäs olitte niin uteliaita.

Haluaisin kirjoittaa

Halusin kirjoittaa jotakin siitä, kuinka sisälläni on niin paljon kaikkea purskahtamassa ulos, mutten usko että osaisin. Haluaisin joskus matkustaa koko päivän metrossa lukien ja appelsiinimarmeladipaahtoleipiä syöden ja kaakaota juoden. Haluaisin, että joku letittäisi hiukseni ja kuuntelisi salaisuuteni. Haluaisin kiivetä kerrostalon katolle. Haluaisin istua parvekkeella ja katsoa kun nahkatakkinen poika tupakoi ja savu kiemurtelee pakkasessa, haluaisin kirjoittaa kirjan joka saa nauramaan ja nyyhkyttämään samaan aikaan.

Haluaisin elää sellaisen hetken kuin Bridget Jonesin päiväkirjassa kun Mark Darcy astuu kadulle eikä hän olekaan paennut vaan mennyt ostamaan uuden päiväkirjan. Haluaisin sukeltaa syvälle ja nähdä auringonsäteet vihreän veden läpi, haluaisin lähettää pullopostia ja vaeltaa Venetsiassa, jossa ei lisäkseni olisi ketään muuta. Haluaisin osallistua naamiokarnevaaleihin, tanssia keskiaikaisia rivitansseja ja valokuvata kaupunkeja, joissa en ole koskaan ennen käynyt.

Haluaisin kirjoittaa kaikesta siitä, mitä haluaisin kokea mutten koskaan voi, ja haluaisin kirjoittaa niin, että ymmärtäisitte, että jakaisitte tämän tunteen, joka pakahduttaa.

Painajaismainen unelma

Näin viimeyönä unta, jossa asiat olivat siten kuin joskus kauan sitten (tai en niin kauan sitten) halusin niiden olevan. Sain kuulla, että poika, johon olin ihastunut, oli eronnut tyttöystävästään. Keitin hänelle teetä. Me juttelimme. Ei sen ihmeellisempää ja juuri se tekikin unesta niin kauhean. Kun heräsin, tajusin, että se kaikki oli ollut vain unta. Noin pieni ja hupsu tapahtumaketju ja silti olin herätessäni aivan rikki.

Yleisesti ottaen minä rakastan unia. Olen aina nähnyt niitä paljon ja muistanut monet unet aamulla herättyäni. Muistan yhä järven, jolla vierailin unissani usein, unen jossa kiipesin skottilinnan seinien sisällä vaaleatukkaisen pojan kanssa, joka osasi taikoa ja unen, jossa minä päätin jäädä sateenkaarikaupunkiin kun sisarukseni palasivat kotiin. Olen nähnyt unta jossa Sylar aikoo halkaista pääni ja unta, jossa vankiselliini leijailee sadoittain saippuakuplia. Herätessäni olen usein kaivannut takaisin.

Tällä kertaa kyse ei kuitenkaan ollut samasta asiasta. Minä näin unta, joka vääristi hetkeksi todellisuuteni, niin että kun heräsin, yhä toivoin. Toivoin hullulla ja mielettömällä tavalla, että uni olikin totta - tai oikeastaan toivoin vain, että en olisi herännytkään. Ja vaikka kuinka yritän, en kykene ravistamaan tätä raskasta tunnetta yltäni. Se puristaa rintakehää ja saa pääni tuntumaan tunkkaiselta. Minä en halua nähdä samaa unta uudelleen, mutta tiedän, että jos ensiyönä satun heräämään unessani keittiöstä ja keskeytynyt juttuhetkemme jatkuu, se on ihana uni. Vasta kun herään, minun unestani tulee painajainen.

Puhtaita sävyjä

Tällä viikolla olen katsonut Ylpeyden ja ennakkoluulon ja juuri katson Tyttöä ja helmikorvakorua. Pidän kovasti Colin Firthin näyttelijätyöstä, mutta vaikka rakastuinkin Ylpeyteen ja ennakkoluuloon, Tyttö ja helmikorvakoru sykähdyttää minua enemmän esteettisellä tasolla. Jos mietitään Vermeerin maalausta, Turbaanipäistä tyttöä, sävyt ovat erityisen tärkeitä. Mikään niistä ei ole räikeä tai kirkas, kaikki ovat murrettuja ja maanläheisiä. Elokuva on lumoava juuri siksi, että se tavoittaa saman väripaletin. Paljon valon ja varjon tanssia, hillittyä tenhoa. Olen nauttinut katsomisesta suunnattomasti, vaikka tiedänkin loppuratkaisun jo etukäteen. Se on yksinkertaisesti hurjan kaunis esteettisesti.

Mutta voinko sanoa kaunis, kun elokuvassa on irtonaisia sianpäitä, kananruhoja joihin hierotaan rasvaa, maalitahroja käsissä? Hassua kyllä, mutta ilman niitä koko elämys ei olisi niin kokonaisvaltainen. Puhtaat sävyt ja lyhyet, pysähtyneet hetket piirtyvät voimakkaasti kontrastia vasten. Pidän siitä, haluaisin kyetä kirjoittamaan samalla tavalla. Liioittelematta, mutta tarkasti. Pelkistetysti, mutta äärimmäisen rikkaasti.

Tämä elokuva on eittämättä mestariteos omassa lajissaan. Kirja ja elokuva ovat mielestäni hyvin erilaisia, mutta tällä kertaa en osaa arvostella niitä rinnakkain. Kirja kertoo tarinan. Elokuva maalaa esiin kuvia, joista muodostuu kokonaisuus.