Täydellinen kuva

Eräs blogini kommentoijista mainitsi, että joskus piirtäessään näkee mielessään kuvan juuri sellaisena kuin sen pitäisi olla, muttei kuitenkaan kykene siirtämään sitä paperille. Se on kieltämättä tuttu ja turhauttava ilmiö.

Minä kirjoitan monelta osin juuri siksi, että haluan tavoittaa jotakin tavoittamatonta, solmia sanani verkoksi johon siitä tarttuu häiveitä sieltä ja täältä. Mutta ongelmana on se, että vaikka kuinka yrittäisin, mieleni kuvat eivät suostu taipumaan paperille (tai tässä tapauksessa tietokoneen ruudulle). Odottakaahan, havainnollistan asiaa.

Kuvitellaan nyt ensimmäiseksi pieni, kivinen mökki keskellä metsää. Tässä vaiheessa teillä on kaikilla oma kuvitelmanne mökistä, se voi olla lehtimetsässä tai kuusimetsässä tai missä tahansa ja niin edelleen. Sitä mukaa kun minä lisään kuvaan yksityiskohtia, kuvanne muuttuu.

Mökissä on ikkunalasit, joita peittää tomu. Ovikynnys on myös kiveä ja lohkeillut, keväänvihreä sammal purkautuu esiin raoista ja muodostaa oman mosaiikkinsa. Oven pielessä riippuu kelloja, jotka ovat ruostuneet, mutta kilisevät ja kalisevat silti tarpeeksi tuulisella säällä. Katto on punertavaa liuskekiveä, sammaloitunutta niin ikään, ja savupiippu nököttää sievästi vinossa. Mökkiä varjostavat puut ovat aurinkoisia ja lempeitä lehtipuita, metsä on ystävällinen mutta mökki sen sijaan tuntuu, jostakin määrittelemättömästä syystä, torjuvalta.

Hyvä on. Nyt te näette monilta osin edes jotakuinkin omaani vastaavan mökin. Poikkeuksia varmasti on - esimerkiksi keväänvihreä väri on hyvin erilainen jokaisella lukijalla - mutta se ei ole olennaista. Pääpiirteissään me olemme nyt sisällä samassa maailmassa.

Sitten tulee suurin ongelma. Kun astumme mökkiin sisään (oi kyllä, teidänkin täytyy astua, älkää jääkö siihen kynnykselle!), minä tiedän, mitä haluaisin kuvailla, mutta sen sijaan en tiedä miten. Sillä aikaa kun tavoittelen sanoja, piirrän silmienne eteen näkymän hämärästä huoneesta, jossa ei ole yhtäkään huonekalua nurkassa seisovaa kynttilää huolimatta. Lattia on naarmuinen, kynttilä puoliksi palanut, valo niin hämyistä että joudutte räpyttelemään silmiänne. Vasta kun katsotte tarkemmin, huomaatte lattian naarmujen symmetrisyyden, niiden muodostamat kuviot. Uteliain teistä astuu edemmäs, hahmottaakseen kokonaisuuden, ja ovi kolahtaa kiinni. Kun tuijotatte toisianne, hiljaisuus tiivistyy pisaroiksi niskaan.

Ja tadam. Kun mietitte tuota aivan viimeistä kielikuvaa, ymmärrätte varmaan, mitä yritin sanoa? Se on yksi ainoa kiteytynyt oivallus, tapa sanoa jotakin sellaista mitä ei yleisesti ottaen voi sanoa. Ja tuollaisenaankin se toimii vain oikeanlaisen tunnelman ja valmistelun jälkeen. Mielessä on kuvia, joita ei voi koskaan siirtää paperille kokonaisina tai ymmärrettävinä - voi vain hipaista, hypähtää, ja toivoa, että saa vangittua edes hippusen.

Ehkä tällä kertaa onnistuin, ehkä en. Oli miten oli, te olette nyt vankeina minun mökissäni, enkä aio tulla avaamaan ovea aivan hetkeen. Mitäs olitte niin uteliaita.