Puhtaita sävyjä

Tällä viikolla olen katsonut Ylpeyden ja ennakkoluulon ja juuri katson Tyttöä ja helmikorvakorua. Pidän kovasti Colin Firthin näyttelijätyöstä, mutta vaikka rakastuinkin Ylpeyteen ja ennakkoluuloon, Tyttö ja helmikorvakoru sykähdyttää minua enemmän esteettisellä tasolla. Jos mietitään Vermeerin maalausta, Turbaanipäistä tyttöä, sävyt ovat erityisen tärkeitä. Mikään niistä ei ole räikeä tai kirkas, kaikki ovat murrettuja ja maanläheisiä. Elokuva on lumoava juuri siksi, että se tavoittaa saman väripaletin. Paljon valon ja varjon tanssia, hillittyä tenhoa. Olen nauttinut katsomisesta suunnattomasti, vaikka tiedänkin loppuratkaisun jo etukäteen. Se on yksinkertaisesti hurjan kaunis esteettisesti.

Mutta voinko sanoa kaunis, kun elokuvassa on irtonaisia sianpäitä, kananruhoja joihin hierotaan rasvaa, maalitahroja käsissä? Hassua kyllä, mutta ilman niitä koko elämys ei olisi niin kokonaisvaltainen. Puhtaat sävyt ja lyhyet, pysähtyneet hetket piirtyvät voimakkaasti kontrastia vasten. Pidän siitä, haluaisin kyetä kirjoittamaan samalla tavalla. Liioittelematta, mutta tarkasti. Pelkistetysti, mutta äärimmäisen rikkaasti.

Tämä elokuva on eittämättä mestariteos omassa lajissaan. Kirja ja elokuva ovat mielestäni hyvin erilaisia, mutta tällä kertaa en osaa arvostella niitä rinnakkain. Kirja kertoo tarinan. Elokuva maalaa esiin kuvia, joista muodostuu kokonaisuus.