Näin viimeyönä unta, jossa asiat olivat siten kuin joskus kauan sitten (tai en niin kauan sitten) halusin niiden olevan. Sain kuulla, että poika, johon olin ihastunut, oli eronnut tyttöystävästään. Keitin hänelle teetä. Me juttelimme. Ei sen ihmeellisempää ja juuri se tekikin unesta niin kauhean. Kun heräsin, tajusin, että se kaikki oli ollut vain unta. Noin pieni ja hupsu tapahtumaketju ja silti olin herätessäni aivan rikki.
Yleisesti ottaen minä rakastan unia. Olen aina nähnyt niitä paljon ja muistanut monet unet aamulla herättyäni. Muistan yhä järven, jolla vierailin unissani usein, unen jossa kiipesin skottilinnan seinien sisällä vaaleatukkaisen pojan kanssa, joka osasi taikoa ja unen, jossa minä päätin jäädä sateenkaarikaupunkiin kun sisarukseni palasivat kotiin. Olen nähnyt unta jossa Sylar aikoo halkaista pääni ja unta, jossa vankiselliini leijailee sadoittain saippuakuplia. Herätessäni olen usein kaivannut takaisin.
Tällä kertaa kyse ei kuitenkaan ollut samasta asiasta. Minä näin unta, joka vääristi hetkeksi todellisuuteni, niin että kun heräsin, yhä toivoin. Toivoin hullulla ja mielettömällä tavalla, että uni olikin totta - tai oikeastaan toivoin vain, että en olisi herännytkään. Ja vaikka kuinka yritän, en kykene ravistamaan tätä raskasta tunnetta yltäni. Se puristaa rintakehää ja saa pääni tuntumaan tunkkaiselta. Minä en halua nähdä samaa unta uudelleen, mutta tiedän, että jos ensiyönä satun heräämään unessani keittiöstä ja keskeytynyt juttuhetkemme jatkuu, se on ihana uni. Vasta kun herään, minun unestani tulee painajainen.
Elin ja tarvike
5 vuotta sitten
2 kommenttia:
Uni haluaa vastata kysymykseen "Entä jos?", ja pääsee lähelle vain kun ei onnistu siinä. Se on vastaus, jonka haluamme vaikkemme enää välittäisikään, toteutuuko toiveemme vai ei.
Eivätkä ne toteudu unessa – eivät joko uskottavasti tai loppuun saakka – juuri koska se vaatisi vastauksen. Valveilla voimme arvata, järkeillä, ennustaa ja ekstrapoloida niin paljon kuin haluamme, mutta uni on vahvempi kokemus ja siitä herääminen tuplasti näin, sillä silloin tunnemme – fyysisestikin aistittavalla voimakkuudella – miten sokeita olemme.
Haluamme takaisin koska haluamme tietää ja kokea. Emme halua takaisin, koska tiedämme, ettemme voi tietää, emmekä kokea. Se on painostava tunne, ja se voi jatkua päivien ajan, pahimmillaan tai parhaimmillaan.
Kun ajattelin tuota mitä sanoit, pääni meni aavistuksen solmuun - tai ei edes vain aavistuksen, näin aamuisin en vain ole välttämättä kunnolla herännyt.
Mutta joka tapauksessa, luulen, että olet oikeassa. Muotoilit vaan koko pointin niin fiksusti ja nätisti, että olen positiivisella tavalla lumoutunut. On aina hienoa oivaltaa jotakin uutta, siispä kiitos siitä.
Lähetä kommentti