Kuten joskus on eksyttävä

Tänään luin kirjan, Patricia McKillipin Serren metsissä. Pidin kirjasta joiltain osin suunnattomasti; joiltain osin en pitänyt siitä lainkaan. Sallikaa minun selittää.

Kirjassa oli Euan, oli Gyre ja oli Ronan. Pidin tavasta, jolla McKillip kirjoitti sydämettömästä prinssistä (kirjaimellisesti sydämettömästä tällä kertaa), tavasta jolla hän kirjoitti kirjurista kaukana kaikesta ja tavasta jolla hän kirjoitti velhosta, jonka sisällä kyti nälkä, jota ei saanut sammumaan. Henkilöissä oli piirteitä ja yksityiskohtia, omanlaistaan kauneutta ja taidokkuutta. Säröjä heissä sen sijaan ei ollut, ei mitään sellaista, johon olisi voinut tarrautua.

Maailma oli hurmaava. Satuja ja modernia fantasiaa eräänlaisena värikylläisenä kuvakudoksena. Hetkittäin se oli ihmeellistä. Toisinaan taas tuntui siltä, että sekaan olisi vain heitetty jotakin silkasta maustamisen ilosta.

Tarinoita on aika monenlaisia, toki. On sellaisia, jotka ovat sillisalaatteja, täynnä häivähtäviä hetkiä ja yksityiskohtia, joilla ei välttämättä ole kovin suurta merkitystä, mutta joita ei kuitenkaan tarvitse lainkaan kyseenalaistaa, koska ne nyt vain kuuluvat asiaan. Anna Gavaldan Kimpassa on tällainen kirja. (Se on yksi suosikkikirjoistani.) Sitten on sellaisia, joissa jokainen yksityiskohta painaa ja merkitsee, joissa jokainen viiva on osa kokonaisuutta ja vie juonta eteenpäin. Ja sitten on tietenkin sekoituksia näistä kahdesta. Serren metsissä oli jälkimmäistä, mutta ei (ainakaan minusta) kovin onnistuneella tavalla.

Puhutaanpa sitten vielä hetken verran kielestä. McKillipiä on ylistetty juuri kielen runollisuuden ja kauneuden vuoksi. Minä lähinnä hajosin siihen, että liika lyyrisyys teki kaikesta raskaslukuista. Kieli ei saisi hypähtää tarinaa tärkeämmäksi tai näivettää sitä, ei ainakaan romaaneissa. Parhaimmillaan kieli on se työväline, joka saa kaiken kukoistamaan ja tarinan puhkeamaan väriloistoon. Pahimmillaan kieli on myrkkyä, joka jättää suuhun kitkerän maun ja nuuduttaa tarinan täysin.

Serren metsissä ei toki ollut huono kirja, pidin siitä. Mutta Basiliskin lauluun verrattuna se oli silti pettymys - huvittavaa kyllä en edes muista Basiliskin laulusta juuri mitään. Unohdettu Ombriakin oli joiltain osin hurmaava, mutta kielellisesti kovin raskaslukuinen sekin.

Ja minä loruilin juuri kokonaisen blogimerkinnän verran yhdestä ainoasta kirjasta. Toisaalta, jotta osaisi kirjoittaa, on osattava myös lukea.