Mosaiikkityttö

Mosaiikkitytöllä on lasinsiniset silmät ja haavoja kantapäissä. Mosaiikkityttö nukkuu taivasalla ja hänen unensa ovat sirpaleisia, niiden kangas niin harvaa että siitä putoaa läpi, aina hereille asti.

Enimmäkseen mosaiikkityttö on onnellinen, sillä hänet on liimattu kokoon kirkassävyisistä palasista: keltaista teekuppia, keväänvihreää kylpyhuonekaakelia, puolikas helmi punaisesta mariskoolista. Enimmäkseen mosaiikkityttö on värikäs ja kaunis ja onnellinen.

Joskus mosaiikkityttö ei ole.

Mosaiikkitytöllä on lasinsiniset silmät ja ne eivät juurikaan hymyile. Sydän on hiiltynyttä lasia, noenmustaa, tehtaasta jossa pakattiin muoviin unelmia, halpoja kopioita siitä mikä on totta. Mosaiikkitytön sydän on enimmäkseen valhetta ja se tekee kovin kipeää. On vaikea hengittää, kun sydän repii naarmuja ympärilleen ja pistää kuin olisi juossut kymmeniä kilometrejä.

Mosaiikkitytön kirkkaat värit heijastavat aurinkoa, katulamppujen oranssia hohdetta. Mosaiikkityttö osaa tanssia, vaikka sitten kömpelöin jaloin. Kaaduttuaan mosaiikkityttö nousee, pudistelee tomun mekostaan ja hymyilee.

Enimmäkseen mosaiikkityttö on onnellinen.

Joskus mosaiikkityttö ei ole. Esimerkiksi:

kun suutelee ja tulee nirhaisseeksi toisen alahuuleen haavan

kun nokisydän tekee niin kipeää

kun mosaiikkityttö tietää, että juuri mikään hänessä ei ole elävää, todellista - että mosaiikkikuori haavoittaa ja repii ja että sen sirpaleet tarttuvat muihinkin ja että

sitten muidenkin tekee kipeää

Enimmäkseen mosaiikkityttö unohtaa sen. Enimmäkseen mosaiikkityttö on onnellinen. Mosaiikkityttö on kaunis ja värikäs ja täynnä sävyjä ja arvoituksia. Ja kyllähän häntä pyydetään tanssimaan.

Mutta joskus mosaiikkityttö miettii sirpalekuortaan ja nokisirpalesydän tekee tavallista kipeämpää. Koska se ei ole totuus ja ennemmin tai myöhemmin kaikki aina lähtevät viillettyään sormensa tai huulensa tai sydämensä sirpaleiden teräviin kulmiin.

Eräänä päivänä mosaiikkityttö kiskoo ensimmäisen sirpaleen irti.

Aamukahvia, öistä Kauniaista ja tulevaisuutta

Viimeyönä huipentui ehkä viisi päivää kestänyt eksistentiaalinen kriisi. (Jos eksistentiaalinen kuulostaa oudolta sanalta, voitte vilkaista vaikka eksistentialismia käsittelevää wikipedia-artikkelia. Tai sitten voitte vain ajatella, että kyse on aika lailla minua kokonaisuutena koskevasta ja tulevaisuutta käsittelevästä ongelmasta.)

En ole koskaan tarkalleen tiennyt, mitä haluan olla isona. Olen painiskellut ongelman kanssa pitkään ja hartaasti ja siinä on paljon eri puolia ja solmuja ja viidakkoja ja soita - ylipäätään tulevaisuus vaikuttaa yhtä kartoittamattomalta kuin... hmm, no, nykyään kartoittamattomia paikkoja on aika vähän, mutta sanotaanko vaikka, että sen kartta on minulle yhtä vieras kuin vaikkapa Uzbekistanin kartta. Tiedän ehkä vähän siitä, mitä voisi olettaa, mutta en niin paljoa, että voisin lähteä johonkin suuntaan.

Viimeyönä heitin sitten välihuomautuksena yhdelle ystävälleni, että lähdetään kuvaamaan yhtä lampea Kauniaisissa. Vaikka kyseinen ystävä asuu Riihimäellä ja minä Puistolassa ja kello oli puoliyö, hän lähti silti. Ja sitten mentiin.

Päädyimme tosin kuvaamaan laskettelurinteen huipulta avautuvaa yönäkymää, mutta se oli jännempää kuin lampi, ja yötuuli oli aika mieletön. Ja koska yöllä asiat on pehmeämpiä (tai joskus paljon terävämpiä ja kipeämpiä, jos vaikka makaa yksin hereillä valveilla), oli vähän helpompi hengittää.

Ja sitten ajattelin sitä, ja ajattelin kriisiä, ja ajattelin, että tällaisia asioita en halua menettää, mikä minusta sitten tuleekin. En halua kadottaa sitä mahdollisuutta nytkäyttää arkea, eksyä sivupoluille, valvoa neljään tai toimia päähänpiston pohjalta vain siksi, että se on mahdollista. En halua unohtaa sitä, että elämä on loppujen lopuksi suurenmoinen seikkailu.

Tänään suosittelemme luettavaksi seuraavaa:

Kolumni Tintistä, mielikuvituksesta ja seikkailuista. Hyvä kuin mikä.

Ymmärryksen rajapyykkejä

Minä en ole erikoinen. Tai olen, mutta samalla tavalla kuin kaikki ovat.

Enkä minä aina ymmärrä. Se on usein hankalaa.

Mutta vielä hankalampaa on se, että haluaisin selittää, kertoa, näyttää - enkä pysty. Minä turhaudun tai minuun turhaudutaan, minä roihahdan äkkiä ja sitten kukaan ei edes tajua, miksi tai miten kirkkaan sillä hetkellä hehkun ja miksi olen vihainen tai surullinen tai miksi maailma on niin säkenöivän kaunis.

On toki ihmisiä. Yksi sellainen poika, jonka olen tuntenut jo kahdeksan vuotta, ja toisaalta sellainen tyttö, jonka kanssa nauran puolenyön jälkeen puhelimessa. Mutta ei silti eikä aina kaikkea, ja loppujen lopuksi olisi helpompaa jos voisi vain niille kaikille, joista välittää. Mutta kun ei.

Sanat ovat likiarvo. Kuvat ovat likiarvo. Loppujen lopuksi ydin jää niin helposti näkemättä. Loppujen lopuksi ihmiset ovat niin erilaisia. Loppujen lopuksi me vain peilaamme toisiamme itseemme ja joskus heijastus sokaisee silmät, joskus se vääristyy, joskus luulemme näkevämme itsemme mutta olemmekin väärässä.

En ymmärrä. En vain ymmärrä.

Haluaisin niin kovasti että se sattuu.

Haluaisin, että näkisit minut, etkä sitä mitä minä näyttelen olevani. Tai sitä mitä oletat minun olevan. Tai sitä mitä oletan että olen. Tai.

Haluaisin nähdä sinut. Siihen liekinsydämeen asti, sinut. Kokonaan.

Saippuantuoksua

Helsingin keskustassa on sympaattinen saippuakauppa nimeltä Lush. En yleensä juuri tykkää kosmetiikasta, mutta se liike on ihana. Pidän siitä, miten saippuaa on isoina palasina esillä ja ilma on sakeanaan tuoksuista, katajaa ja karmaa ja mantelia ja appelsiinia.

Kylpypallot odottavat lokeroissaan kuin irtokarkit, shampoota saa nätteinä kiekkoina ja saippuasta leikataan paloja kuin kakusta. Se on kuin pieni konditoria, sellainen sympaattinen hemmottelukeskus, josta lähtee hyvällä mielellä.

Tänään ostin mantelisaippuaa, merilevämerisuolashampoota ja piparminttusaippuaa. Pidän siitä, miten tuollaiset pienet asiat voivat saada arjen tuntumaan juhlalta. Vaikka kyse onkin vähän materialismista niin silti - on paljon kivempi huolehtia sellaisista asioista kuin peseytyminen kun mukana on ripaus arjen luksusta.

Illassa on lupaus kesästä

Minä makaan lattialla, sohvalla loikoilee hassu konservatiivipoika ja vuoteella oikealla puolellani toinen poika, josta en oikein saa selkoa. Me nauramme, pyöritän käsissäni teekuppia ja suljen hetkeksi silmäni kun konservatiivipoika, kutsuttakoon häntä nyt vaikka Idealistiksi, puhuu ääneen. Idealistilla on pehmeä ääni, jota voisin kuunnella tuntikausia. Varsinkin silloin kun hän puhuu osaamiaan kieliä sekaisin, sillä niitä on paljon ja kun en ymmärrä, sanat ja ääni soljuvat yli ja niihin on helppo upota.

Toinen poika, olkoot Tyyni, hymyilee minulle eteisessä ja ripustaa takkini henkariin. Minä leivon heille pannukakkua muistissani olevan ohjeen mukaan, en mittaa sokeria tarkasti joten taikinasta tulee aavistuksen turhan makeaa. Sekoitan sekaan kanelia, koska ei ole kardemummaa - aina pitää hieman soveltaa, että lopputulos on minunlaiseni. Tyyni tulee silloin tällöin avuksi, nostaa pellin uunista ja ajattelen, että tuon ihmisen kanssa olisi kovin helppo jakaa keittiö. Ja tiedättehän, keittiö on kodin sydän.

Minä makaan vuoteella sillä aikaa kun Tyyni tiskaa astioita, pyydän Idealistia puhumaan mitä vain mutta se ei oikein osaa ilman kysymyksiä. Joten kysyn lapsuudesta, koulumatkoista, unelmakodista. Pidän Idealistin kasvoista kun ne ovat mietteliäät, silmät hieman siristyneet, ääni poissaoleva.

Me puhumme väreistä, Tyyni mainitsee jotain neljästä pääväristä ja korjaamme Idealistin kanssa yhtä aikaa, että niitä on kolme. "Entä valkoinen ja musta sitten?" Tyyni kysyy. "Ne eivät ole värejä", me sanomme tismalleen samaan aikaan ja minua naurattaa. Idealisti selittää tarkemmin, koska minä en osaa. Sivulauseissa ja silmänräpäyksissä olemme kaikki hetken samanlaisia ja sitten taas kovin kaukana toisistamme. Risteäviä linjoja, yhteisiä kiintopisteitä, ja silti kuin eri mantereilta.

Minun on hyvä olla. Meitä on kolme ja kaikki erilaisia, kello on yli puolenyön. Paikalleen ei voi jäädä, mutta kotimatkalla en mieti sitä juurikaan. Hymyilyttää.

Tyynellä on lämmin hymy ja joskus katsomme toisiamme liian pitkään. Idealisti saattaa minut yöllä bussille etten joutuisi kävelemään yksin.

Vasta seuraavana aamuna tulen ajatelleeksi sitä, ettei sama kenties enää ikinä toistu. Siksi kirjoitan tämän kun värit ja sävyt ja lämpö on yhä tallella, säilyttääkseni kaiken niin tarkasti kuin mahdollista.

Kerran jaksoin opetella kitaransoittoa kokonaisen viikon. Sormenpääni olivat kovilla ja perheen korvat samoin, koska ei barreotteita opita viikossa ja rämpytykseni oli lähinnä hyvin turhauttavaa kuultavaa. Mutta osaan vieläkin soittaa Tom Dooleyn ja se on hienoa, koska tällaisina syyspäivinä on mukavaa istua vierashuoneen vuoteella ja laulaa puoliksi unohdettuja säkeistöjä.

Syksyllä on mukavaa vajota nostalgiaan. Lainasin pikkuveljelle kirjastosta pinon oman nuoruuteni fantasiakirjoja, näytin siskoille lapsuuden lastenohjelmien tunnareita ja kävin kävelemässä tutun inspiraatiokävelyreitin.

Olen niin täynnä sanoja, jotka tahtovat tulla kirjoitetuksi, etten tiedä mistä aloittaisin. Se on mukava tunne, värisyttävä ja jännittävä. Odotan iltaan saakka ja sitten päästän sanat irti.