Kerran jaksoin opetella kitaransoittoa kokonaisen viikon. Sormenpääni olivat kovilla ja perheen korvat samoin, koska ei barreotteita opita viikossa ja rämpytykseni oli lähinnä hyvin turhauttavaa kuultavaa. Mutta osaan vieläkin soittaa Tom Dooleyn ja se on hienoa, koska tällaisina syyspäivinä on mukavaa istua vierashuoneen vuoteella ja laulaa puoliksi unohdettuja säkeistöjä.
Syksyllä on mukavaa vajota nostalgiaan. Lainasin pikkuveljelle kirjastosta pinon oman nuoruuteni fantasiakirjoja, näytin siskoille lapsuuden lastenohjelmien tunnareita ja kävin kävelemässä tutun inspiraatiokävelyreitin.
Olen niin täynnä sanoja, jotka tahtovat tulla kirjoitetuksi, etten tiedä mistä aloittaisin. Se on mukava tunne, värisyttävä ja jännittävä. Odotan iltaan saakka ja sitten päästän sanat irti.
