Ymmärryksen rajapyykkejä

Minä en ole erikoinen. Tai olen, mutta samalla tavalla kuin kaikki ovat.

Enkä minä aina ymmärrä. Se on usein hankalaa.

Mutta vielä hankalampaa on se, että haluaisin selittää, kertoa, näyttää - enkä pysty. Minä turhaudun tai minuun turhaudutaan, minä roihahdan äkkiä ja sitten kukaan ei edes tajua, miksi tai miten kirkkaan sillä hetkellä hehkun ja miksi olen vihainen tai surullinen tai miksi maailma on niin säkenöivän kaunis.

On toki ihmisiä. Yksi sellainen poika, jonka olen tuntenut jo kahdeksan vuotta, ja toisaalta sellainen tyttö, jonka kanssa nauran puolenyön jälkeen puhelimessa. Mutta ei silti eikä aina kaikkea, ja loppujen lopuksi olisi helpompaa jos voisi vain niille kaikille, joista välittää. Mutta kun ei.

Sanat ovat likiarvo. Kuvat ovat likiarvo. Loppujen lopuksi ydin jää niin helposti näkemättä. Loppujen lopuksi ihmiset ovat niin erilaisia. Loppujen lopuksi me vain peilaamme toisiamme itseemme ja joskus heijastus sokaisee silmät, joskus se vääristyy, joskus luulemme näkevämme itsemme mutta olemmekin väärässä.

En ymmärrä. En vain ymmärrä.

Haluaisin niin kovasti että se sattuu.

Haluaisin, että näkisit minut, etkä sitä mitä minä näyttelen olevani. Tai sitä mitä oletat minun olevan. Tai sitä mitä oletan että olen. Tai.

Haluaisin nähdä sinut. Siihen liekinsydämeen asti, sinut. Kokonaan.