Aamukahvia, öistä Kauniaista ja tulevaisuutta

Viimeyönä huipentui ehkä viisi päivää kestänyt eksistentiaalinen kriisi. (Jos eksistentiaalinen kuulostaa oudolta sanalta, voitte vilkaista vaikka eksistentialismia käsittelevää wikipedia-artikkelia. Tai sitten voitte vain ajatella, että kyse on aika lailla minua kokonaisuutena koskevasta ja tulevaisuutta käsittelevästä ongelmasta.)

En ole koskaan tarkalleen tiennyt, mitä haluan olla isona. Olen painiskellut ongelman kanssa pitkään ja hartaasti ja siinä on paljon eri puolia ja solmuja ja viidakkoja ja soita - ylipäätään tulevaisuus vaikuttaa yhtä kartoittamattomalta kuin... hmm, no, nykyään kartoittamattomia paikkoja on aika vähän, mutta sanotaanko vaikka, että sen kartta on minulle yhtä vieras kuin vaikkapa Uzbekistanin kartta. Tiedän ehkä vähän siitä, mitä voisi olettaa, mutta en niin paljoa, että voisin lähteä johonkin suuntaan.

Viimeyönä heitin sitten välihuomautuksena yhdelle ystävälleni, että lähdetään kuvaamaan yhtä lampea Kauniaisissa. Vaikka kyseinen ystävä asuu Riihimäellä ja minä Puistolassa ja kello oli puoliyö, hän lähti silti. Ja sitten mentiin.

Päädyimme tosin kuvaamaan laskettelurinteen huipulta avautuvaa yönäkymää, mutta se oli jännempää kuin lampi, ja yötuuli oli aika mieletön. Ja koska yöllä asiat on pehmeämpiä (tai joskus paljon terävämpiä ja kipeämpiä, jos vaikka makaa yksin hereillä valveilla), oli vähän helpompi hengittää.

Ja sitten ajattelin sitä, ja ajattelin kriisiä, ja ajattelin, että tällaisia asioita en halua menettää, mikä minusta sitten tuleekin. En halua kadottaa sitä mahdollisuutta nytkäyttää arkea, eksyä sivupoluille, valvoa neljään tai toimia päähänpiston pohjalta vain siksi, että se on mahdollista. En halua unohtaa sitä, että elämä on loppujen lopuksi suurenmoinen seikkailu.