Illassa on lupaus kesästä

Minä makaan lattialla, sohvalla loikoilee hassu konservatiivipoika ja vuoteella oikealla puolellani toinen poika, josta en oikein saa selkoa. Me nauramme, pyöritän käsissäni teekuppia ja suljen hetkeksi silmäni kun konservatiivipoika, kutsuttakoon häntä nyt vaikka Idealistiksi, puhuu ääneen. Idealistilla on pehmeä ääni, jota voisin kuunnella tuntikausia. Varsinkin silloin kun hän puhuu osaamiaan kieliä sekaisin, sillä niitä on paljon ja kun en ymmärrä, sanat ja ääni soljuvat yli ja niihin on helppo upota.

Toinen poika, olkoot Tyyni, hymyilee minulle eteisessä ja ripustaa takkini henkariin. Minä leivon heille pannukakkua muistissani olevan ohjeen mukaan, en mittaa sokeria tarkasti joten taikinasta tulee aavistuksen turhan makeaa. Sekoitan sekaan kanelia, koska ei ole kardemummaa - aina pitää hieman soveltaa, että lopputulos on minunlaiseni. Tyyni tulee silloin tällöin avuksi, nostaa pellin uunista ja ajattelen, että tuon ihmisen kanssa olisi kovin helppo jakaa keittiö. Ja tiedättehän, keittiö on kodin sydän.

Minä makaan vuoteella sillä aikaa kun Tyyni tiskaa astioita, pyydän Idealistia puhumaan mitä vain mutta se ei oikein osaa ilman kysymyksiä. Joten kysyn lapsuudesta, koulumatkoista, unelmakodista. Pidän Idealistin kasvoista kun ne ovat mietteliäät, silmät hieman siristyneet, ääni poissaoleva.

Me puhumme väreistä, Tyyni mainitsee jotain neljästä pääväristä ja korjaamme Idealistin kanssa yhtä aikaa, että niitä on kolme. "Entä valkoinen ja musta sitten?" Tyyni kysyy. "Ne eivät ole värejä", me sanomme tismalleen samaan aikaan ja minua naurattaa. Idealisti selittää tarkemmin, koska minä en osaa. Sivulauseissa ja silmänräpäyksissä olemme kaikki hetken samanlaisia ja sitten taas kovin kaukana toisistamme. Risteäviä linjoja, yhteisiä kiintopisteitä, ja silti kuin eri mantereilta.

Minun on hyvä olla. Meitä on kolme ja kaikki erilaisia, kello on yli puolenyön. Paikalleen ei voi jäädä, mutta kotimatkalla en mieti sitä juurikaan. Hymyilyttää.

Tyynellä on lämmin hymy ja joskus katsomme toisiamme liian pitkään. Idealisti saattaa minut yöllä bussille etten joutuisi kävelemään yksin.

Vasta seuraavana aamuna tulen ajatelleeksi sitä, ettei sama kenties enää ikinä toistu. Siksi kirjoitan tämän kun värit ja sävyt ja lämpö on yhä tallella, säilyttääkseni kaiken niin tarkasti kuin mahdollista.