Runo 58/365

suljen silmäni ja tunnen
kuinka ihoni alla räjähtävät
tuhannet ja taas tuhannet supernovat


miten rintakehän alle mahtuu avaruus
matka sydämestä hypotalamukseen 
valovuosien mittainen

(kommunikaatiokatkoksia, siten)

sinä kuljetat sormiasi selkärankaani pitkin
minä värisen
ja putoan kiihtyvällä nopeudella

otat minut kiinni kun
otteeni kirpoaa


kaikki on valkoista ja kirkasta
sinun raukea hymysi se kvasaari
johon lopulta tarkennan