Ymmärryksen rajapyykkejä

Minä en ole erikoinen. Tai olen, mutta samalla tavalla kuin kaikki ovat.

Enkä minä aina ymmärrä. Se on usein hankalaa.

Mutta vielä hankalampaa on se, että haluaisin selittää, kertoa, näyttää - enkä pysty. Minä turhaudun tai minuun turhaudutaan, minä roihahdan äkkiä ja sitten kukaan ei edes tajua, miksi tai miten kirkkaan sillä hetkellä hehkun ja miksi olen vihainen tai surullinen tai miksi maailma on niin säkenöivän kaunis.

On toki ihmisiä. Yksi sellainen poika, jonka olen tuntenut jo kahdeksan vuotta, ja toisaalta sellainen tyttö, jonka kanssa nauran puolenyön jälkeen puhelimessa. Mutta ei silti eikä aina kaikkea, ja loppujen lopuksi olisi helpompaa jos voisi vain niille kaikille, joista välittää. Mutta kun ei.

Sanat ovat likiarvo. Kuvat ovat likiarvo. Loppujen lopuksi ydin jää niin helposti näkemättä. Loppujen lopuksi ihmiset ovat niin erilaisia. Loppujen lopuksi me vain peilaamme toisiamme itseemme ja joskus heijastus sokaisee silmät, joskus se vääristyy, joskus luulemme näkevämme itsemme mutta olemmekin väärässä.

En ymmärrä. En vain ymmärrä.

Haluaisin niin kovasti että se sattuu.

Haluaisin, että näkisit minut, etkä sitä mitä minä näyttelen olevani. Tai sitä mitä oletat minun olevan. Tai sitä mitä oletan että olen. Tai.

Haluaisin nähdä sinut. Siihen liekinsydämeen asti, sinut. Kokonaan.

Saippuantuoksua

Helsingin keskustassa on sympaattinen saippuakauppa nimeltä Lush. En yleensä juuri tykkää kosmetiikasta, mutta se liike on ihana. Pidän siitä, miten saippuaa on isoina palasina esillä ja ilma on sakeanaan tuoksuista, katajaa ja karmaa ja mantelia ja appelsiinia.

Kylpypallot odottavat lokeroissaan kuin irtokarkit, shampoota saa nätteinä kiekkoina ja saippuasta leikataan paloja kuin kakusta. Se on kuin pieni konditoria, sellainen sympaattinen hemmottelukeskus, josta lähtee hyvällä mielellä.

Tänään ostin mantelisaippuaa, merilevämerisuolashampoota ja piparminttusaippuaa. Pidän siitä, miten tuollaiset pienet asiat voivat saada arjen tuntumaan juhlalta. Vaikka kyse onkin vähän materialismista niin silti - on paljon kivempi huolehtia sellaisista asioista kuin peseytyminen kun mukana on ripaus arjen luksusta.

Illassa on lupaus kesästä

Minä makaan lattialla, sohvalla loikoilee hassu konservatiivipoika ja vuoteella oikealla puolellani toinen poika, josta en oikein saa selkoa. Me nauramme, pyöritän käsissäni teekuppia ja suljen hetkeksi silmäni kun konservatiivipoika, kutsuttakoon häntä nyt vaikka Idealistiksi, puhuu ääneen. Idealistilla on pehmeä ääni, jota voisin kuunnella tuntikausia. Varsinkin silloin kun hän puhuu osaamiaan kieliä sekaisin, sillä niitä on paljon ja kun en ymmärrä, sanat ja ääni soljuvat yli ja niihin on helppo upota.

Toinen poika, olkoot Tyyni, hymyilee minulle eteisessä ja ripustaa takkini henkariin. Minä leivon heille pannukakkua muistissani olevan ohjeen mukaan, en mittaa sokeria tarkasti joten taikinasta tulee aavistuksen turhan makeaa. Sekoitan sekaan kanelia, koska ei ole kardemummaa - aina pitää hieman soveltaa, että lopputulos on minunlaiseni. Tyyni tulee silloin tällöin avuksi, nostaa pellin uunista ja ajattelen, että tuon ihmisen kanssa olisi kovin helppo jakaa keittiö. Ja tiedättehän, keittiö on kodin sydän.

Minä makaan vuoteella sillä aikaa kun Tyyni tiskaa astioita, pyydän Idealistia puhumaan mitä vain mutta se ei oikein osaa ilman kysymyksiä. Joten kysyn lapsuudesta, koulumatkoista, unelmakodista. Pidän Idealistin kasvoista kun ne ovat mietteliäät, silmät hieman siristyneet, ääni poissaoleva.

Me puhumme väreistä, Tyyni mainitsee jotain neljästä pääväristä ja korjaamme Idealistin kanssa yhtä aikaa, että niitä on kolme. "Entä valkoinen ja musta sitten?" Tyyni kysyy. "Ne eivät ole värejä", me sanomme tismalleen samaan aikaan ja minua naurattaa. Idealisti selittää tarkemmin, koska minä en osaa. Sivulauseissa ja silmänräpäyksissä olemme kaikki hetken samanlaisia ja sitten taas kovin kaukana toisistamme. Risteäviä linjoja, yhteisiä kiintopisteitä, ja silti kuin eri mantereilta.

Minun on hyvä olla. Meitä on kolme ja kaikki erilaisia, kello on yli puolenyön. Paikalleen ei voi jäädä, mutta kotimatkalla en mieti sitä juurikaan. Hymyilyttää.

Tyynellä on lämmin hymy ja joskus katsomme toisiamme liian pitkään. Idealisti saattaa minut yöllä bussille etten joutuisi kävelemään yksin.

Vasta seuraavana aamuna tulen ajatelleeksi sitä, ettei sama kenties enää ikinä toistu. Siksi kirjoitan tämän kun värit ja sävyt ja lämpö on yhä tallella, säilyttääkseni kaiken niin tarkasti kuin mahdollista.

Kerran jaksoin opetella kitaransoittoa kokonaisen viikon. Sormenpääni olivat kovilla ja perheen korvat samoin, koska ei barreotteita opita viikossa ja rämpytykseni oli lähinnä hyvin turhauttavaa kuultavaa. Mutta osaan vieläkin soittaa Tom Dooleyn ja se on hienoa, koska tällaisina syyspäivinä on mukavaa istua vierashuoneen vuoteella ja laulaa puoliksi unohdettuja säkeistöjä.

Syksyllä on mukavaa vajota nostalgiaan. Lainasin pikkuveljelle kirjastosta pinon oman nuoruuteni fantasiakirjoja, näytin siskoille lapsuuden lastenohjelmien tunnareita ja kävin kävelemässä tutun inspiraatiokävelyreitin.

Olen niin täynnä sanoja, jotka tahtovat tulla kirjoitetuksi, etten tiedä mistä aloittaisin. Se on mukava tunne, värisyttävä ja jännittävä. Odotan iltaan saakka ja sitten päästän sanat irti.

Riittämättömyys I-III

I

matonkuteisiin on helppo eksyä

jos istuu sumuiset iltapäivät pihamökissä

ja pujottaa niitä lankojen ali, yli

on helppo rakentaa maailma

rispaantuneista farkuista

kulahtaneesta R-kioskin työpaidasta

silkkihuivista joka on liian räikeä

matonkuteista voi rakentaa maailman

tai jos ei sitä, niin maton

ja jos ei enemmäksi ole

sen on kai riitettävä

II

olen kyllästynyt istumaan elokuvateatterin aulassa ja

vilkuilemaan kelloa, kun et tule

olen kyllästynyt juomaan kahvia työaamuina

ja muina aamuina rutiinista

kyllästynyt uusimaan kirjastolainoja

jättämään sarjat kesken koska en muista lähetysaikoja

kyllästynyt unohtamaan sateenvarjot kotiin (ei sinun syysi)

olen kyllästynyt kirjoittamaan syntymäpäiväsi kalenteriin

kun et kirjoita minun (ei sinun syysi)

olen kyllästynyt kyllästynyt kyllästynyt

keskivertoisena on kyllästyttävää

en ihmettele että ikävystyt ja unohdat

(ei sinun syysi, ei ollut muidenkaan)

III

sinulla on niin kauniit kädet

minä osaan leipoa vain pannukakkua

ja siitäkin tulee usein pannukakku

sinulla on niin kauniit kädet

minä sain käsityöstä kutosen

sinulla on niin kauniit kädet

enkä minä osaa edes soittaa pianoa

sinulla on niin kauniit kädet

etkä sinä edes kosketa minua

minun sydämeni on solmu
tiukkaan kiskottu
langanpäät hukassa

minun sydämeni on umpisolmu
kipeä ja raskas

minun sydämeni on umpisolmu
älä-unohda-minua-solmu

solmit sen ja lähdit
eikä saksilla leikata auki solmuja sydämistä

en halua vuotaa kuiviin

Väsymys

Istun hiljaisessa huoneessa, on hämärää ja ulkona tuuli hymisee.

Olen niin väsynyt, että jo näiden lauseiden kirjoittaminen on vaikeaa. Minua väsyttää vaikka nukkuisin öisin ja viimeyönä uni jäi vähäiseksi, koska heräsin lehtiä kahistaviin ja raakkuviin harakoihin.

Tämä väsymys on kokonaisvaltaista, raskasta, jo itsessään uuvuttavaa. Keitin vahvaa kahvia, vahvempaa kuin tavallisesti, mutta en voinut juoda kuin pari kulausta, nekin irvistyksen kera.

Kesä valuu pois ja minä vain nukun. Tai nukkuisin, jos pystyisin ja siihen olisi tarpeeksi aikaa.