Aamulla kaduilla on savua

Näin unta, jossa minä yritin pelastaa pientä lasta sokkelosta, jossa oli mehiläisiä, koski jota myöten meidän oli uitava alas, valkoisten ovien ja huoneiden sokkelo, junia ja iso punainen koira, jolla oli terävät terävät hampaat.

Se oli pelottava uni, mutta myös monella tapaa elähdyttävä. En ole nyt pariin viikkoon nähnyt yhtä elävää ja vivahteikasta ja monipuolista unta, joten jäin kaipaamaan loppuratkaisua. Tärkeää on ehkä se, että vaikka unessa tapahtui paljon kaikkea ja vaara oli käsinkosketeltavasti läsnä, kukaan ei ollut peloissaan.

Sitten ajattelin sitä, ajattelin pelkoa ja sitä mitä me pelkäämme ja tajusin, että on tärkeää erottaa toisistaan se, mitä pelkää ja miksi pelkää ja mitä voi tehdä. Jos toisen reitin valitseminen on jo mahdotonta, aivan kuten se unessa oli, ei voi enää muuta kuin tehdä parhaansa ja jatkaa, koska luovuttaminen tarkoittaisi jo suoraan epäonnistumista. Ja jos kerran on mahdollisuus onnistua, miksi luovuttaisimme vain siksi, että epäonnistuminen pelottaa meitä?

Kesäyön unelma

Koska Shakespeare kuuluu yleissivistykseen, tarjoan teille syntymäpäivieni kunniaksi Kesäyön unelman hurmaavana animaationa.

tuntematon pysähtyy kadulla
saadakseen muistosta kiinni
on helpompi ajatella

En enää usko omistamiseen. Ei toinen ihminen voi koskaan olla minun. Olen vapaa olemaan hänen kanssaan, hän on vapaa olemaan kanssani. Olen vapaa pyytämään, että hän ottaisi minut syliinsä yöllä kun minun on kylmä - hän on vapaa tekemään niin tai olemaan tekemättä. Me olemme vapaita valitsemaan.

Minä valitsen, että olen hänen kanssaan. Teen sen valinnan uudelleen ja uudelleen ja jos joskus en tee, se on sitten sen ajan murhe.

Ehkä (vain ehkä, koska tällaisista asioista on puhuttava kuiskaten) ymmärrän viimein, miltä tuntuu olla rakastunut.

Ikävästä, ruletista ja sammaleensinisestä

Aion nyt kirjoittaa muutaman sanan ikävästä ja kaipauksesta.

Olen viimeisinä päivinä oppinut, että joskus ikävän voi toden totta tuntea ihan fyysisestikin. Minua on pyörryttänyt, heikottanut, hetkittäin ihoni on noussut kananlihalle ja olen hytissyt vaikka huoneessani on lämmin. Erityisen voimakas tunne on öisin, kun makaan vuoteessani ja tuijotan kattoon ja ajattelen sitä jota ikävöin.

Tänään istuin kassalla ja lähetettyäni pojalle kolme viestiä kirjoitin käteeni, samaan kohtaan mihin aina kirjoitan huomautuksia itselleni, tasan yhden sanan: Ei. Kielsin itseäni ottamasta enää uudestaan yhteyttä, kielsin itseäni rikkomasta tyhjyyttä välillämme. Toistaiseksi. (Vielä joskus muuten kirjoitan blogimerkinnän tavastani kirjoittaa merkintöjä käteeni. Se on nimittäin ihan mielenkiintoista. Ehkä.)

Sanotaan, että ikävöinti on tärkeää. Sanotaan, että jos on ihastunut, pitäisi antaa sille, johon on ihastunut, aikaa ikävöidä myös. Pitääkö minun? Täytyykö minun antaa hänen tulla luokseni sen sijaan että menisin hänen luokseen? Missä se raja menee? Entä jos odotan turhaan eikä hän ikävöi minua, ehkä hän unohtaa minut?

Suokaa anteeksi rönsyilyni. Minä olen ajatellut katsetta, joka vaihtaa väriä sammaleensinisestä myrskynharmaaseen ja siitä keväänvihreään, olen ajatellut hymyä ja lempeää tapaa nauraa. Minä olen ajatellut jaettuja hetkiä, vaivihkaisia merkkejä, lausuttuja sanoja. Yhä uudelleen ja uudelleen, niin paljon että päivät kaupan kassan takana muuttuvat puuroksi ja sydäntäni kivistää.

En ole näkemässä häntä vielä viikkoon. On minulla toki muutakin elämää elettävänä ja oltavana, mutta kaikki muu tuntuu vähän harmaalta, sumuiselta. Ei vähemmän tärkeältä, ei suoranaisesti, mutta kuitenkin ehkä vähemmän elävältä. Kuin siinä Risifrutti-mainoksessa, tiedättehän - on harmaata, jota vasten värit hehkuvat.

Ja vaikeinta on se, että tällä kertaa minä olen eksyksissä. Ei ole kiinnekohtia, ei ole tukipisteitä, ei ole yksinkertaisia vastauksia. Tämä on peli, jonka sääntöjä minä en tunne. Pelimerkkinä taitaa harmi kyllä olla oma sydämeni - jos huonosti käy, menetän kaiken. Mutta minä olen laittanut jo rulettiin luottamukseni ja ikäväni ja sen, mitä minä olen - nyt se pyörii ja odotan vain, että se pysähtyy. Eikä loppuratkaisusta ole aavistustakaan.

Toivon, ettei se ole fiasko.

Ajatelkaapa sitä.

Yksi pieni asia vain. Kaikki mitä olette sanonut on luulemma ihan totta. Minä olen näes niitä tyyppejä, jotka aina haluavat kuulla kaikkein pahimman ja sitten kääntää sen parhain päin. Niinpä en halua kiistää mitään mitä olette tässä sanonut. Mutta silti on vielä sanottava yksi asia. Kuvitellaanpa että me olemme vain nähneet unta taikka keksineet kaiken tuon – puun ja ruohon ja auringon ja kuun ja tähdet ja Aslanin itsensä. Kuvitellaan että se on vain unta. Jos näin on, en voi muuta sanoa kuin että nuo keksityt asiat tuntuvat olevan paljon tärkeämpiä kuin todelliset. Ajatellaan nyt, että tämä synkeä valtakunnantapainen olisi se ainut maailma. Kyllä se minusta tuntuisi aika kurjalle paikalle. Aika huvittavaa, kun sitä tulee ajatelleeksi. Mehän olemme pelkkiä leikkiviä lapsia, jos te olette oikeassa. Mutta neljä leikkivää lasta voi rakentaa leikkimaailman, joka kovertaa teidän oikean maailmanne ontoksi. Sen takia minä kannatan tuota leikkimaailmaa. Minä olen Aslanin puolella, vaikkei olisi olemassakaan mitään Aslania, joka johtaa leikkimaailmaa. Minä aion elää niin narnialaisittain kuin ikinä kykenen, vaikkei Narniaakaan olisi olemassa. Niinpä kiitän teitä illallisesta, hyvä rouva, ja jos arvoisat herrat ja tämä neitonen ovat valmiina, niin me lähdemme hovistanne viipymättä ja taivallamme pimeyteen ja etsimme vaikka lopun ikämme tuota valoisaa maata. Tokko elämämme pitkäksi muodostuu, mutta vähänpä me menetämme, jos maailma on niin pimeä paikka kuin te väitätte.