Ikävästä, ruletista ja sammaleensinisestä

Aion nyt kirjoittaa muutaman sanan ikävästä ja kaipauksesta.

Olen viimeisinä päivinä oppinut, että joskus ikävän voi toden totta tuntea ihan fyysisestikin. Minua on pyörryttänyt, heikottanut, hetkittäin ihoni on noussut kananlihalle ja olen hytissyt vaikka huoneessani on lämmin. Erityisen voimakas tunne on öisin, kun makaan vuoteessani ja tuijotan kattoon ja ajattelen sitä jota ikävöin.

Tänään istuin kassalla ja lähetettyäni pojalle kolme viestiä kirjoitin käteeni, samaan kohtaan mihin aina kirjoitan huomautuksia itselleni, tasan yhden sanan: Ei. Kielsin itseäni ottamasta enää uudestaan yhteyttä, kielsin itseäni rikkomasta tyhjyyttä välillämme. Toistaiseksi. (Vielä joskus muuten kirjoitan blogimerkinnän tavastani kirjoittaa merkintöjä käteeni. Se on nimittäin ihan mielenkiintoista. Ehkä.)

Sanotaan, että ikävöinti on tärkeää. Sanotaan, että jos on ihastunut, pitäisi antaa sille, johon on ihastunut, aikaa ikävöidä myös. Pitääkö minun? Täytyykö minun antaa hänen tulla luokseni sen sijaan että menisin hänen luokseen? Missä se raja menee? Entä jos odotan turhaan eikä hän ikävöi minua, ehkä hän unohtaa minut?

Suokaa anteeksi rönsyilyni. Minä olen ajatellut katsetta, joka vaihtaa väriä sammaleensinisestä myrskynharmaaseen ja siitä keväänvihreään, olen ajatellut hymyä ja lempeää tapaa nauraa. Minä olen ajatellut jaettuja hetkiä, vaivihkaisia merkkejä, lausuttuja sanoja. Yhä uudelleen ja uudelleen, niin paljon että päivät kaupan kassan takana muuttuvat puuroksi ja sydäntäni kivistää.

En ole näkemässä häntä vielä viikkoon. On minulla toki muutakin elämää elettävänä ja oltavana, mutta kaikki muu tuntuu vähän harmaalta, sumuiselta. Ei vähemmän tärkeältä, ei suoranaisesti, mutta kuitenkin ehkä vähemmän elävältä. Kuin siinä Risifrutti-mainoksessa, tiedättehän - on harmaata, jota vasten värit hehkuvat.

Ja vaikeinta on se, että tällä kertaa minä olen eksyksissä. Ei ole kiinnekohtia, ei ole tukipisteitä, ei ole yksinkertaisia vastauksia. Tämä on peli, jonka sääntöjä minä en tunne. Pelimerkkinä taitaa harmi kyllä olla oma sydämeni - jos huonosti käy, menetän kaiken. Mutta minä olen laittanut jo rulettiin luottamukseni ja ikäväni ja sen, mitä minä olen - nyt se pyörii ja odotan vain, että se pysähtyy. Eikä loppuratkaisusta ole aavistustakaan.

Toivon, ettei se ole fiasko.