Yksi pieni asia vain. Kaikki mitä olette sanonut on luulemma ihan totta. Minä olen näes niitä tyyppejä, jotka aina haluavat kuulla kaikkein pahimman ja sitten kääntää sen parhain päin. Niinpä en halua kiistää mitään mitä olette tässä sanonut. Mutta silti on vielä sanottava yksi asia. Kuvitellaanpa että me olemme vain nähneet unta taikka keksineet kaiken tuon – puun ja ruohon ja auringon ja kuun ja tähdet ja Aslanin itsensä. Kuvitellaan että se on vain unta. Jos näin on, en voi muuta sanoa kuin että nuo keksityt asiat tuntuvat olevan paljon tärkeämpiä kuin todelliset. Ajatellaan nyt, että tämä synkeä valtakunnantapainen olisi se ainut maailma. Kyllä se minusta tuntuisi aika kurjalle paikalle. Aika huvittavaa, kun sitä tulee ajatelleeksi. Mehän olemme pelkkiä leikkiviä lapsia, jos te olette oikeassa. Mutta neljä leikkivää lasta voi rakentaa leikkimaailman, joka kovertaa teidän oikean maailmanne ontoksi. Sen takia minä kannatan tuota leikkimaailmaa. Minä olen Aslanin puolella, vaikkei olisi olemassakaan mitään Aslania, joka johtaa leikkimaailmaa. Minä aion elää niin narnialaisittain kuin ikinä kykenen, vaikkei Narniaakaan olisi olemassa. Niinpä kiitän teitä illallisesta, hyvä rouva, ja jos arvoisat herrat ja tämä neitonen ovat valmiina, niin me lähdemme hovistanne viipymättä ja taivallamme pimeyteen ja etsimme vaikka lopun ikämme tuota valoisaa maata. Tokko elämämme pitkäksi muodostuu, mutta vähänpä me menetämme, jos maailma on niin pimeä paikka kuin te väitätte.

Empirismiä

Viimeisen kuukauden aikana en ole juurikaan ehtinyt lukea tai kirjoittaa. Se on ollut enimmäkseen kauheaa.

Miksikö? Minä elän hyvin vahvasti sanojen kautta, niin luettujen kuin kirjoitettujen. Silloin kun en vielä ollut sosiaalinen, käytännössä koin kaikki suuret tunteet lukiessa ja kirjoittaessa. Vielä nykyäänkin pääni uhkaa räjähtää, hyperventilointi yllättää ja elämä musertaa, ellen pääse purkamaan tunteitani kirjallisesti.

Siksi minulla on mukana mustakantinen kirja, johon kirjoitan satunnaishuomioita maailmasta. Siksi blogini, Facebook ja vihkoni ovat täynnä minuuttirunoja. Siksi luen romaaneja sikin sokin.

Nyt olen viimeisen kuukauden aikana ollut hirveän paljon tekemisissä ihmisten kanssa. Olen ollut kiireinen, juossut paikasta toiseen ja käytännössä ollut kirjoittamatta, ehkä yhteensä viittä runoa ja yhtä novellinpoikasta lukuun ottamatta. Ja se on ollut hirveää.

Nyt kun sitten viimein selvisin filosofian tentistä ja edessä on rauhallisempi ilta, en oikein tiedä, mitä lukisin tai kirjoittaisin. Monte Criston kreivi (tosin englanniksi) houkuttaisi kovasti, mutta saatan olla liian laiska. Toisaalta haluaisin kirjoittaa Steely Challengea, mutta minulla ei ole siihen minkäänlaista ideaa. Voisin myös suunnitella tulevaa marraskuukidutusta, joka myös nanona tunnetaan.

Joka tapauksessa yritän voittaa tämän pienoisblokin ja saada jotain aikaiseksi. Mm.

Loppujen lopuksi vielä seuraava ihanuus:

I Will Possess Your Heart

Kansalliskirjastosta

Kansalliskirjasto. Sokkeloportaikkoja, natisevia lautoja, hämärää, avaria kattoja, nahkaselkäisiä kirjoja silmänkantamattomiin. Joka puolella on näyttelyitä ja hakemuksia ja kirjoja, kirjoja, kirjoja.

Ajatelkaa. Aina kun Suomessa julkaistaan kirja, Kansalliskirjaston pitäisi saada siitä kappale. Pohtikaa kaikkea sitä tiedon ja kaunokirjallisuuden määrää, mitä se kirjasto pitää sisällään.

Eikö alakin pyörryttää? Jos ei, se johtuu vain siitä, ettette ole vielä ehtineet käydä paikan päällä.

Kuinkas sitten kävikään

Luin eilen Pasi Ilmari Jääskeläisen kirjaa Harjukaupungin salakäytävät. En aio kirjoittaa siitä kirja-arvostelua nyt, mutta otan sen esiin, koska koko pohdintaketju lähti liikkeelle kyseisen teoksen lukemisesta.

Istuin junassa, kello oli yli yksitoista, edessäni istui aasialaispariskunta. Lehteilin laiskasti kirjaa ennen kuin ryhdyin kunnolla lukemaan. Pidin lukemastani.

Kun astuin ulos junasta, oli vähän kylmä, joten tungin kädet taskuun. Harpoin rivakasti kohti kotia, kun ajatus sitten iski. En mä halua opiskella teologisessa. Niinpä niin. Ajattelin, että jahas, no mitäköhän mä sitten haluan, onhan tätä puitu aiemminkin.

Ja tällä kertaa, jostain syystä, vastaus oli tosi simppeli. Mä haluan lukea kirjoja ja kirjoittaa. Siinä vaiheessa ajattelin, että jaa, tolla kombinaatiolla varmaan hankitaankin ammatti, mutta kun pallottelin ajatusta, se versoi. Tajusin, mitä ihan oikeasti haluan tehdä.

Haluan olla kulttuuritoimittaja tai kirjallisuuskriitikko tai museo-opas tai kirjailija tai kulttuurikriitikko tai kustannustoimittaja tai ihan mitä vaan tuollaista. (Näettehän kuvion?) Mä haluan tehdä työtä, jossa saan lukea muiden kirjoja ja kirjoittaa niistä, tai jossa saan kirjoittaa kaikesta siitä ihmeellisestä mitä näen, tai haastatella artisteja tai kirjailijoita ja kaikkea sellaista. Haluan tehdä jotain luovaa, jotain sellaista, mikä saa ihmiset ajattelemaan asioita vähän uudesta näkökulmasta.

Mutta se on kyllä aika radikaali ajatus, kun ei teologinen oikein valmista tuohon suuntaan. Ja jos vaihdan pääainettani, perheeni ei kyllä tykkää tipan tippaa. Yngh.

Peli nimeltä 500

Tähän sain idean Anckalta, joka oli saanut idean Jassmilta - halusin tehdä oman listani, koska juttu on niin siisti. Ideana on siis kerätä 500 asiaa, joista saa pisteitä eri määrän, ja katsoa vuoden lopussa, kuinka monta niistä on suorittanut. Laitan tähän aluksi nyt kaksikymmentä asiaa, jotta tajuatte idean, mutta toivon, että jos keksitte jotain, ehdotatte kommentein - se tekee tästä paljon kivempaa. :)

1. Valvo yön yli. (5 pistettä)
2. Kävele paljasjaloin lumessa. (2 pistettä)
3. Nuku taivasalla. (5 pistettä)
4. Lähetä kaarnalaiva matkaan. (3 pistettä)
5. Opettele japanin alkeet. (7 pistettä)
6. Lue romaani ruotsiksi. (7 pistettä)
7. Istu koko päivä metrossa. (6 pistettä)
8. Pukeudu viikon ajan vaatteisiin, jotka ovat samaa väriä. (5 pistettä)
9. Lähetä kirje tuntemattomalle. (4 pistettä)
10. Osta torilta vihanneksia. (2 pistettä)
11. Suostu päivän ajan kaikkeen, mitä sinulle ehdotetaan, ellei se vaaranna omaasi tai toisten turvallisuutta. (6 pistettä)
12. Mene katsomaan elokuva, jonka valitsit arpomalla. (3 pistettä)
13. Tee katutaidetta. (4 pistettä)
14. Vietä päivä sokeana. (8 pistettä)
15. Piirrä jonkun kämmenselkään. (1 piste)
16. Hanki tentistä vitonen. (3 pistettä)
17. Hanki tentistä 0. (3 pistettä)
18. Kirjoita romaani. (10 pistettä)
19. Järjestä hienot teekutsut. (5 pistettä)
20. Jätä kirjaston kirjan väliin viesti. (3 pistettä)

Ajanpuutteesta

Yksi hankalimpia asioita elämässä on valita eletyn elämän ja kuvitellun väliltä. Marraskuussa valinta on helppo tehdä, onhan NaNoWriMo, jota rakastan, mutta muina kuukausina - no, se on hankalampaa.

Tässä fakta: Kirjoittaminen vaatii aikaa. Juuri nyt minulla ei ole sitä, ei ainakaan tarpeeksi. Tällaisiin hajanaisiin blogimerkintöihin silloin tällöin, sanat viistävät ruutua ja lauseet ovat hiomattomia. Ehkä runoon junamatkalla, pariin säkeeseen kun kävelen rautatieasemalla.

Rautatieaseman tiiliseinissä puikkelehtii varpusia
kattoikkunassa sadepisarat stillkuvia harmaata taivasta vasten
sormenpäilläni on kylmä

Haluaisin kyllä. Minulla on kesken niin monia tarinoita, hirveän paljon loppuja jotka haluaisin saada selville itsekin. Ne nakuttavat takaraivossa ja kolhivat unieni laitoja, koska en saa mitään paperille. Se on hetkittäin hyvin turhauttavaa.

Toisaalta, eilen ostin Robert's Coffeesta valtavan kaakaon. Kermavaahtoa ja suklaakastiketta! Ja aloin opiskella latinaa, opin Lucretiuksesta ja Vergiliuksesta ja Metamorfooseista yhtä sun toista. Kuuntelin saksofoninsoittajaa huoneeni yläpuolella ja kirjoitin kirjeen.

Kaikkea tuota en voi mitenkään käyttää, kun kirjoitan - mutta sirpaleita siitä kylläkin. Sanoilla on oltava heijastuspinta todellisessa elämässä, minussa; sanojen on oltava osa minua. Eivätkä ne ole, jos en elä ensin, jos minulla ei ole kirjoitettavaa siitä, mitä olen.