Luin eilen Pasi Ilmari Jääskeläisen kirjaa Harjukaupungin salakäytävät. En aio kirjoittaa siitä kirja-arvostelua nyt, mutta otan sen esiin, koska koko pohdintaketju lähti liikkeelle kyseisen teoksen lukemisesta.
Istuin junassa, kello oli yli yksitoista, edessäni istui aasialaispariskunta. Lehteilin laiskasti kirjaa ennen kuin ryhdyin kunnolla lukemaan. Pidin lukemastani.
Kun astuin ulos junasta, oli vähän kylmä, joten tungin kädet taskuun. Harpoin rivakasti kohti kotia, kun ajatus sitten iski. En mä halua opiskella teologisessa. Niinpä niin. Ajattelin, että jahas, no mitäköhän mä sitten haluan, onhan tätä puitu aiemminkin.
Ja tällä kertaa, jostain syystä, vastaus oli tosi simppeli. Mä haluan lukea kirjoja ja kirjoittaa. Siinä vaiheessa ajattelin, että jaa, tolla kombinaatiolla varmaan hankitaankin ammatti, mutta kun pallottelin ajatusta, se versoi. Tajusin, mitä ihan oikeasti haluan tehdä.
Haluan olla kulttuuritoimittaja tai kirjallisuuskriitikko tai museo-opas tai kirjailija tai kulttuurikriitikko tai kustannustoimittaja tai ihan mitä vaan tuollaista. (Näettehän kuvion?) Mä haluan tehdä työtä, jossa saan lukea muiden kirjoja ja kirjoittaa niistä, tai jossa saan kirjoittaa kaikesta siitä ihmeellisestä mitä näen, tai haastatella artisteja tai kirjailijoita ja kaikkea sellaista. Haluan tehdä jotain luovaa, jotain sellaista, mikä saa ihmiset ajattelemaan asioita vähän uudesta näkökulmasta.
Mutta se on kyllä aika radikaali ajatus, kun ei teologinen oikein valmista tuohon suuntaan. Ja jos vaihdan pääainettani, perheeni ei kyllä tykkää tipan tippaa. Yngh.
Elin ja tarvike
5 vuotta sitten
2 kommenttia:
Ainahan pitäisi miettiä sitä että miltä itsestä tuntuu, ei miltä perheestä tuntuu. Vaikka perhe saattaisikin närkästyä valinnoista niin hyvä perhe kuitenkin osaa myös ymmärtää omia valintoja. Ei äitee ja iskäkään tykänny kun mä halusin laulajaksi ja näyttelijäksi ja hankin opinnot "siihen suuntaan". Nauroivat vaan ja toivoivat että hankkisin oikean ammatin. Mutta pidin pääni. Ja lopulta ne kyllä näki että mistä tosissani pidän eniten ja hyväksy sen, vaikka salaa toivoivatkin edelleen oikeaa ammattia. Jota nyt sitten taas toivon myös itsekin kun olen huomannut (tai no tiennyt jo kauan, silloinkin kun sitä halusin todella kovasti) että laulajan tai näyttelijän ura ei ole helppo saavuttaa eikä sillä oikein elätä itseään ellei oikeasti ole hyvä, jota en luultavasti sitten olekaan. Mutta ammattiakin voi vaihtaa vielä vaikka miten vanhana. Ja harrastaa voi aina. Tiedän jo vanhojakin ihmisiä jotka ihan omasta mielenkiinnosta ja tahdosta ovat yliopistossa tai työväenopistossa opiskelemassa heille tärkeitä asioita, ilman mitään sen kummempia päämääriä ehkäpä (tai sitten niitäkin on :)). Meidänkin musiikinteorian kurssilla on vähemmistönä nuoret. Loput on keski-ikäsiä naisia ja miehiä sekä yksi vähän vanhempikin herra :)
Mutta pointti on että unelmista ei kannata luopua (vaikka joskus se on vaikeaa).
Oon samaa mieltä Lillin kanssa: antaa palaa vaan!!
Lähetä kommentti