Hääruno

Tällaisina päivinä
joina on annettu lupauksia
jotka on punottu kantamaan läpi elämän
ei suurille sanoille ole enää tilaa

en tiedä mitä toivottaisin
mutta ehkä tyydyn pieniin hetkiin
arkisiin unelmiin, häivähdyksiin

toivon teille siunausta, koska sitä ei
koskaan ole liikaa
ja vitosen tenttiarvosanoja
toivon seesteisiä aamuja
kirkkaan ruskan ja pakkashanget
toivon hymyjuonteita suupieliin
ja rohkeutta kasvaa, oppia yhä lisää

toivon, että näkisitte kauniita unia
että kotityöt sujuisivat joutuisasti
(ja silloin kun eivät sujuisi, osaisitte jakaa ne tasan)
ja että valokuva-albumiin
karttuisi elämänmakuisia päiviä

mutta ennen kaikkea toivon
että olisitte onnellisia
koska se on kaiketi yksi vaikeimmista asioista
mutta ainakin alku näyttää hyvältä
ja olettehan te ennenkin saavuttaneet tavoitteenne
miksipä ette nytkin

Kaukana omasta maastani

Okei, eilen kuulin, että Mustiin torneihin saattaa hyvinkin tulla kahdeksas osa. Se johti siihen, että halusin lukea koko sarjan uudestaan. Tämä ajatus taas johti siihen, että menin tänään kirjastoon ja lainasin 13 Stephen Kingin kirjaa.

Tajusin, että muutan alle kahden viikon päästä. Tämänhetkinen tavoite: Lue kaikki kirjat alle kahteen viikkoon.

Hauskaa? Ei. Tai oikeastaan kyllä. Olen nyt lukenut 90 sivua Painajaista, yritän saada sen luettua vielä tänään. Pyrkimyksenä olisi myös aloitella Kosketusta. Oli miten oli, ainakin lukeminen on tähän mennessä tuntunut vallan kivalta. Toivottavasti jatkossakin.

Täydellinen kuva

Eräs blogini kommentoijista mainitsi, että joskus piirtäessään näkee mielessään kuvan juuri sellaisena kuin sen pitäisi olla, muttei kuitenkaan kykene siirtämään sitä paperille. Se on kieltämättä tuttu ja turhauttava ilmiö.

Minä kirjoitan monelta osin juuri siksi, että haluan tavoittaa jotakin tavoittamatonta, solmia sanani verkoksi johon siitä tarttuu häiveitä sieltä ja täältä. Mutta ongelmana on se, että vaikka kuinka yrittäisin, mieleni kuvat eivät suostu taipumaan paperille (tai tässä tapauksessa tietokoneen ruudulle). Odottakaahan, havainnollistan asiaa.

Kuvitellaan nyt ensimmäiseksi pieni, kivinen mökki keskellä metsää. Tässä vaiheessa teillä on kaikilla oma kuvitelmanne mökistä, se voi olla lehtimetsässä tai kuusimetsässä tai missä tahansa ja niin edelleen. Sitä mukaa kun minä lisään kuvaan yksityiskohtia, kuvanne muuttuu.

Mökissä on ikkunalasit, joita peittää tomu. Ovikynnys on myös kiveä ja lohkeillut, keväänvihreä sammal purkautuu esiin raoista ja muodostaa oman mosaiikkinsa. Oven pielessä riippuu kelloja, jotka ovat ruostuneet, mutta kilisevät ja kalisevat silti tarpeeksi tuulisella säällä. Katto on punertavaa liuskekiveä, sammaloitunutta niin ikään, ja savupiippu nököttää sievästi vinossa. Mökkiä varjostavat puut ovat aurinkoisia ja lempeitä lehtipuita, metsä on ystävällinen mutta mökki sen sijaan tuntuu, jostakin määrittelemättömästä syystä, torjuvalta.

Hyvä on. Nyt te näette monilta osin edes jotakuinkin omaani vastaavan mökin. Poikkeuksia varmasti on - esimerkiksi keväänvihreä väri on hyvin erilainen jokaisella lukijalla - mutta se ei ole olennaista. Pääpiirteissään me olemme nyt sisällä samassa maailmassa.

Sitten tulee suurin ongelma. Kun astumme mökkiin sisään (oi kyllä, teidänkin täytyy astua, älkää jääkö siihen kynnykselle!), minä tiedän, mitä haluaisin kuvailla, mutta sen sijaan en tiedä miten. Sillä aikaa kun tavoittelen sanoja, piirrän silmienne eteen näkymän hämärästä huoneesta, jossa ei ole yhtäkään huonekalua nurkassa seisovaa kynttilää huolimatta. Lattia on naarmuinen, kynttilä puoliksi palanut, valo niin hämyistä että joudutte räpyttelemään silmiänne. Vasta kun katsotte tarkemmin, huomaatte lattian naarmujen symmetrisyyden, niiden muodostamat kuviot. Uteliain teistä astuu edemmäs, hahmottaakseen kokonaisuuden, ja ovi kolahtaa kiinni. Kun tuijotatte toisianne, hiljaisuus tiivistyy pisaroiksi niskaan.

Ja tadam. Kun mietitte tuota aivan viimeistä kielikuvaa, ymmärrätte varmaan, mitä yritin sanoa? Se on yksi ainoa kiteytynyt oivallus, tapa sanoa jotakin sellaista mitä ei yleisesti ottaen voi sanoa. Ja tuollaisenaankin se toimii vain oikeanlaisen tunnelman ja valmistelun jälkeen. Mielessä on kuvia, joita ei voi koskaan siirtää paperille kokonaisina tai ymmärrettävinä - voi vain hipaista, hypähtää, ja toivoa, että saa vangittua edes hippusen.

Ehkä tällä kertaa onnistuin, ehkä en. Oli miten oli, te olette nyt vankeina minun mökissäni, enkä aio tulla avaamaan ovea aivan hetkeen. Mitäs olitte niin uteliaita.

Haluaisin kirjoittaa

Halusin kirjoittaa jotakin siitä, kuinka sisälläni on niin paljon kaikkea purskahtamassa ulos, mutten usko että osaisin. Haluaisin joskus matkustaa koko päivän metrossa lukien ja appelsiinimarmeladipaahtoleipiä syöden ja kaakaota juoden. Haluaisin, että joku letittäisi hiukseni ja kuuntelisi salaisuuteni. Haluaisin kiivetä kerrostalon katolle. Haluaisin istua parvekkeella ja katsoa kun nahkatakkinen poika tupakoi ja savu kiemurtelee pakkasessa, haluaisin kirjoittaa kirjan joka saa nauramaan ja nyyhkyttämään samaan aikaan.

Haluaisin elää sellaisen hetken kuin Bridget Jonesin päiväkirjassa kun Mark Darcy astuu kadulle eikä hän olekaan paennut vaan mennyt ostamaan uuden päiväkirjan. Haluaisin sukeltaa syvälle ja nähdä auringonsäteet vihreän veden läpi, haluaisin lähettää pullopostia ja vaeltaa Venetsiassa, jossa ei lisäkseni olisi ketään muuta. Haluaisin osallistua naamiokarnevaaleihin, tanssia keskiaikaisia rivitansseja ja valokuvata kaupunkeja, joissa en ole koskaan ennen käynyt.

Haluaisin kirjoittaa kaikesta siitä, mitä haluaisin kokea mutten koskaan voi, ja haluaisin kirjoittaa niin, että ymmärtäisitte, että jakaisitte tämän tunteen, joka pakahduttaa.

Painajaismainen unelma

Näin viimeyönä unta, jossa asiat olivat siten kuin joskus kauan sitten (tai en niin kauan sitten) halusin niiden olevan. Sain kuulla, että poika, johon olin ihastunut, oli eronnut tyttöystävästään. Keitin hänelle teetä. Me juttelimme. Ei sen ihmeellisempää ja juuri se tekikin unesta niin kauhean. Kun heräsin, tajusin, että se kaikki oli ollut vain unta. Noin pieni ja hupsu tapahtumaketju ja silti olin herätessäni aivan rikki.

Yleisesti ottaen minä rakastan unia. Olen aina nähnyt niitä paljon ja muistanut monet unet aamulla herättyäni. Muistan yhä järven, jolla vierailin unissani usein, unen jossa kiipesin skottilinnan seinien sisällä vaaleatukkaisen pojan kanssa, joka osasi taikoa ja unen, jossa minä päätin jäädä sateenkaarikaupunkiin kun sisarukseni palasivat kotiin. Olen nähnyt unta jossa Sylar aikoo halkaista pääni ja unta, jossa vankiselliini leijailee sadoittain saippuakuplia. Herätessäni olen usein kaivannut takaisin.

Tällä kertaa kyse ei kuitenkaan ollut samasta asiasta. Minä näin unta, joka vääristi hetkeksi todellisuuteni, niin että kun heräsin, yhä toivoin. Toivoin hullulla ja mielettömällä tavalla, että uni olikin totta - tai oikeastaan toivoin vain, että en olisi herännytkään. Ja vaikka kuinka yritän, en kykene ravistamaan tätä raskasta tunnetta yltäni. Se puristaa rintakehää ja saa pääni tuntumaan tunkkaiselta. Minä en halua nähdä samaa unta uudelleen, mutta tiedän, että jos ensiyönä satun heräämään unessani keittiöstä ja keskeytynyt juttuhetkemme jatkuu, se on ihana uni. Vasta kun herään, minun unestani tulee painajainen.

Puhtaita sävyjä

Tällä viikolla olen katsonut Ylpeyden ja ennakkoluulon ja juuri katson Tyttöä ja helmikorvakorua. Pidän kovasti Colin Firthin näyttelijätyöstä, mutta vaikka rakastuinkin Ylpeyteen ja ennakkoluuloon, Tyttö ja helmikorvakoru sykähdyttää minua enemmän esteettisellä tasolla. Jos mietitään Vermeerin maalausta, Turbaanipäistä tyttöä, sävyt ovat erityisen tärkeitä. Mikään niistä ei ole räikeä tai kirkas, kaikki ovat murrettuja ja maanläheisiä. Elokuva on lumoava juuri siksi, että se tavoittaa saman väripaletin. Paljon valon ja varjon tanssia, hillittyä tenhoa. Olen nauttinut katsomisesta suunnattomasti, vaikka tiedänkin loppuratkaisun jo etukäteen. Se on yksinkertaisesti hurjan kaunis esteettisesti.

Mutta voinko sanoa kaunis, kun elokuvassa on irtonaisia sianpäitä, kananruhoja joihin hierotaan rasvaa, maalitahroja käsissä? Hassua kyllä, mutta ilman niitä koko elämys ei olisi niin kokonaisvaltainen. Puhtaat sävyt ja lyhyet, pysähtyneet hetket piirtyvät voimakkaasti kontrastia vasten. Pidän siitä, haluaisin kyetä kirjoittamaan samalla tavalla. Liioittelematta, mutta tarkasti. Pelkistetysti, mutta äärimmäisen rikkaasti.

Tämä elokuva on eittämättä mestariteos omassa lajissaan. Kirja ja elokuva ovat mielestäni hyvin erilaisia, mutta tällä kertaa en osaa arvostella niitä rinnakkain. Kirja kertoo tarinan. Elokuva maalaa esiin kuvia, joista muodostuu kokonaisuus.

Mistä aion nyt kertoa

Minä aion kertoa kirjoittamisesta. Kaikista sen sävyistä ja unelmista ja luetuista sanoistakin, koska ilman niitä en voisi kirjoittaa. En tiedä kuinka pitkään kuluu, ennen kuin taas kyllästyn, mutta mitäpä siitä - jotta voisi kehittyä, on silloin tällöin hylättävä vanha ja hypättävä uuteen.

Tulevien viikkojen (tai kuukausien, kuka tietää?) ajan tämä blogi on siis omistettu kirjoittamiselle. Jos aihe ei sinua kiinnosta, älä pelkää - lukeminen ei ole pakollista. Jos se taas kiinnostaa, kommentoi toki - sellainen tekee minut iloiseksi.

Ja saatan minä jostakin muustakin silloin tällöin turinoida. Ehkä. En lupaa mitään - olen huomannut, että lupaukset ovat arvokkaita, ja siksi niitä täytyy antaa lahjaksi varoen.