maanantai 20. syyskuuta 2010

Kansalliskirjastosta

Kansalliskirjasto. Sokkeloportaikkoja, natisevia lautoja, hämärää, avaria kattoja, nahkaselkäisiä kirjoja silmänkantamattomiin. Joka puolella on näyttelyitä ja hakemuksia ja kirjoja, kirjoja, kirjoja.

Ajatelkaa. Aina kun Suomessa julkaistaan kirja, Kansalliskirjaston pitäisi saada siitä kappale. Pohtikaa kaikkea sitä tiedon ja kaunokirjallisuuden määrää, mitä se kirjasto pitää sisällään.

Eikö alakin pyörryttää? Jos ei, se johtuu vain siitä, ettette ole vielä ehtineet käydä paikan päällä.

perjantai 17. syyskuuta 2010

Kuinkas sitten kävikään

Luin eilen Pasi Ilmari Jääskeläisen kirjaa Harjukaupungin salakäytävät. En aio kirjoittaa siitä kirja-arvostelua nyt, mutta otan sen esiin, koska koko pohdintaketju lähti liikkeelle kyseisen teoksen lukemisesta.

Istuin junassa, kello oli yli yksitoista, edessäni istui aasialaispariskunta. Lehteilin laiskasti kirjaa ennen kuin ryhdyin kunnolla lukemaan. Pidin lukemastani.

Kun astuin ulos junasta, oli vähän kylmä, joten tungin kädet taskuun. Harpoin rivakasti kohti kotia, kun ajatus sitten iski. En mä halua opiskella teologisessa. Niinpä niin. Ajattelin, että jahas, no mitäköhän mä sitten haluan, onhan tätä puitu aiemminkin.

Ja tällä kertaa, jostain syystä, vastaus oli tosi simppeli. Mä haluan lukea kirjoja ja kirjoittaa. Siinä vaiheessa ajattelin, että jaa, tolla kombinaatiolla varmaan hankitaankin ammatti, mutta kun pallottelin ajatusta, se versoi. Tajusin, mitä ihan oikeasti haluan tehdä.

Haluan olla kulttuuritoimittaja tai kirjallisuuskriitikko tai museo-opas tai kirjailija tai kulttuurikriitikko tai kustannustoimittaja tai ihan mitä vaan tuollaista. (Näettehän kuvion?) Mä haluan tehdä työtä, jossa saan lukea muiden kirjoja ja kirjoittaa niistä, tai jossa saan kirjoittaa kaikesta siitä ihmeellisestä mitä näen, tai haastatella artisteja tai kirjailijoita ja kaikkea sellaista. Haluan tehdä jotain luovaa, jotain sellaista, mikä saa ihmiset ajattelemaan asioita vähän uudesta näkökulmasta.

Mutta se on kyllä aika radikaali ajatus, kun ei teologinen oikein valmista tuohon suuntaan. Ja jos vaihdan pääainettani, perheeni ei kyllä tykkää tipan tippaa. Yngh.

keskiviikko 8. syyskuuta 2010

Peli nimeltä 500

Tähän sain idean Anckalta, joka oli saanut idean Jassmilta - halusin tehdä oman listani, koska juttu on niin siisti. Ideana on siis kerätä 500 asiaa, joista saa pisteitä eri määrän, ja katsoa vuoden lopussa, kuinka monta niistä on suorittanut. Laitan tähän aluksi nyt kaksikymmentä asiaa, jotta tajuatte idean, mutta toivon, että jos keksitte jotain, ehdotatte kommentein - se tekee tästä paljon kivempaa. :)

1. Valvo yön yli. (5 pistettä)
2. Kävele paljasjaloin lumessa. (2 pistettä)
3. Nuku taivasalla. (5 pistettä)
4. Lähetä kaarnalaiva matkaan. (3 pistettä)
5. Opettele japanin alkeet. (7 pistettä)
6. Lue romaani ruotsiksi. (7 pistettä)
7. Istu koko päivä metrossa. (6 pistettä)
8. Pukeudu viikon ajan vaatteisiin, jotka ovat samaa väriä. (5 pistettä)
9. Lähetä kirje tuntemattomalle. (4 pistettä)
10. Osta torilta vihanneksia. (2 pistettä)
11. Suostu päivän ajan kaikkeen, mitä sinulle ehdotetaan, ellei se vaaranna omaasi tai toisten turvallisuutta. (6 pistettä)
12. Mene katsomaan elokuva, jonka valitsit arpomalla. (3 pistettä)
13. Tee katutaidetta. (4 pistettä)
14. Vietä päivä sokeana. (8 pistettä)
15. Piirrä jonkun kämmenselkään. (1 piste)
16. Hanki tentistä vitonen. (3 pistettä)
17. Hanki tentistä 0. (3 pistettä)
18. Kirjoita romaani. (10 pistettä)
19. Järjestä hienot teekutsut. (5 pistettä)
20. Jätä kirjaston kirjan väliin viesti. (3 pistettä)

Ajanpuutteesta

Yksi hankalimpia asioita elämässä on valita eletyn elämän ja kuvitellun väliltä. Marraskuussa valinta on helppo tehdä, onhan NaNoWriMo, jota rakastan, mutta muina kuukausina - no, se on hankalampaa.

Tässä fakta: Kirjoittaminen vaatii aikaa. Juuri nyt minulla ei ole sitä, ei ainakaan tarpeeksi. Tällaisiin hajanaisiin blogimerkintöihin silloin tällöin, sanat viistävät ruutua ja lauseet ovat hiomattomia. Ehkä runoon junamatkalla, pariin säkeeseen kun kävelen rautatieasemalla.

Rautatieaseman tiiliseinissä puikkelehtii varpusia
kattoikkunassa sadepisarat stillkuvia harmaata taivasta vasten
sormenpäilläni on kylmä


Haluaisin kyllä. Minulla on kesken niin monia tarinoita, hirveän paljon loppuja jotka haluaisin saada selville itsekin. Ne nakuttavat takaraivossa ja kolhivat unieni laitoja, koska en saa mitään paperille. Se on hetkittäin hyvin turhauttavaa.

Toisaalta, eilen ostin Robert's Coffeesta valtavan kaakaon. Kermavaahtoa ja suklaakastiketta! Ja aloin opiskella latinaa, opin Lucretiuksesta ja Vergiliuksesta ja Metamorfooseista yhtä sun toista. Kuuntelin saksofoninsoittajaa huoneeni yläpuolella ja kirjoitin kirjeen.

Kaikkea tuota en voi mitenkään käyttää, kun kirjoitan - mutta sirpaleita siitä kylläkin. Sanoilla on oltava heijastuspinta todellisessa elämässä, minussa; sanojen on oltava osa minua. Eivätkä ne ole, jos en elä ensin, jos minulla ei ole kirjoitettavaa siitä, mitä olen.

tiistai 7. syyskuuta 2010

Osoitat vastarantaa, sanot se on varmaan Afrikka

vuosien päästä palaamme tänne
olet kasvanut ohitseni
ja me nauramme kaikelle


Tänä aamuna minä ajattelin kaikkea mennyttä. Ja kaikkia menneitä. Tiedättehän, niitä, jotka ovat ihan kosketuksen mitan päässä, mutta katoavat sitten. Niitä, joita voisi suudella, muttei tule koskaan suudelleeksi, niitä joita voisi halata, muttei tule koskaan halanneeksi. Ja niitä, joiden kanssa lähettelee kirjelappusia, mutta ei kuitenkaan koskaan edes yritä ottaa kiinni räpistelevästä onnesta.

Aina se karkaa.

ja muistamme ne jotka jäävät

Minä muistan helpommin ne, jotka olen menettänyt.