Tummat vuodet

Päivän väri on kellertävää valkoista, sellaista ajan askelten värjäämää paperia. Seison nyt kirjastossa, katselen loputtomia hyllyjä ja täällä tuoksuu painomusteelle, kahvitahroille, muistilapuille joita kirjojen väliin unohdetaan. (Minä unohdan niitä keskimäärin useammin kuin muut.)

Pidän siitä väristä. Kun olin töissä tässä kirjastossa, tapasin siivota varastoja. Muita tehtäviä minulle ei oikeastaan uskottu, mutta en niitä kaivannutkaan - pidin niin kovasti siitä yhdestä. Hyllyjen järjestelystä, poistoleimojen lyömisestä (vaikka se on surullista, sen jälkeen kirjalla on kaksi mahdollisuutta: löytää uusi koti tai tulla hylätyksi), paksuista nahkaselistä. Muskettisoturit seikkailivat jälleen, Musashi putosi varpailleni, yhden kirjan välissä oli kuollut yöperhonen. Se runoteos oli lainattu viimeksi -68.

Kun joskus olen kirjastonhoitajatar (tuskin), raahaan kirjastoon kuluneen nojatuolin ja asetan sen varaston nurkkaan. Sitten luen läpi kaikki ne kirjat, jotka mököttävät yksinään, koska kukaan ei kosketa, ei lue, ei sormeile eläväksi tarinoita. Sitten joskus, kun minulla on aikaa, teen sen kaiken.

Tänään minä unelmoin paperilennokkiunelmia, musteläikkäunelmia, rapisevia ja hapertuvia sivunumerounelmia.