Ikävästä, ruletista ja sammaleensinisestä

Aion nyt kirjoittaa muutaman sanan ikävästä ja kaipauksesta.

Olen viimeisinä päivinä oppinut, että joskus ikävän voi toden totta tuntea ihan fyysisestikin. Minua on pyörryttänyt, heikottanut, hetkittäin ihoni on noussut kananlihalle ja olen hytissyt vaikka huoneessani on lämmin. Erityisen voimakas tunne on öisin, kun makaan vuoteessani ja tuijotan kattoon ja ajattelen sitä jota ikävöin.

Tänään istuin kassalla ja lähetettyäni pojalle kolme viestiä kirjoitin käteeni, samaan kohtaan mihin aina kirjoitan huomautuksia itselleni, tasan yhden sanan: Ei. Kielsin itseäni ottamasta enää uudestaan yhteyttä, kielsin itseäni rikkomasta tyhjyyttä välillämme. Toistaiseksi. (Vielä joskus muuten kirjoitan blogimerkinnän tavastani kirjoittaa merkintöjä käteeni. Se on nimittäin ihan mielenkiintoista. Ehkä.)

Sanotaan, että ikävöinti on tärkeää. Sanotaan, että jos on ihastunut, pitäisi antaa sille, johon on ihastunut, aikaa ikävöidä myös. Pitääkö minun? Täytyykö minun antaa hänen tulla luokseni sen sijaan että menisin hänen luokseen? Missä se raja menee? Entä jos odotan turhaan eikä hän ikävöi minua, ehkä hän unohtaa minut?

Suokaa anteeksi rönsyilyni. Minä olen ajatellut katsetta, joka vaihtaa väriä sammaleensinisestä myrskynharmaaseen ja siitä keväänvihreään, olen ajatellut hymyä ja lempeää tapaa nauraa. Minä olen ajatellut jaettuja hetkiä, vaivihkaisia merkkejä, lausuttuja sanoja. Yhä uudelleen ja uudelleen, niin paljon että päivät kaupan kassan takana muuttuvat puuroksi ja sydäntäni kivistää.

En ole näkemässä häntä vielä viikkoon. On minulla toki muutakin elämää elettävänä ja oltavana, mutta kaikki muu tuntuu vähän harmaalta, sumuiselta. Ei vähemmän tärkeältä, ei suoranaisesti, mutta kuitenkin ehkä vähemmän elävältä. Kuin siinä Risifrutti-mainoksessa, tiedättehän - on harmaata, jota vasten värit hehkuvat.

Ja vaikeinta on se, että tällä kertaa minä olen eksyksissä. Ei ole kiinnekohtia, ei ole tukipisteitä, ei ole yksinkertaisia vastauksia. Tämä on peli, jonka sääntöjä minä en tunne. Pelimerkkinä taitaa harmi kyllä olla oma sydämeni - jos huonosti käy, menetän kaiken. Mutta minä olen laittanut jo rulettiin luottamukseni ja ikäväni ja sen, mitä minä olen - nyt se pyörii ja odotan vain, että se pysähtyy. Eikä loppuratkaisusta ole aavistustakaan.

Toivon, ettei se ole fiasko.

Ajatelkaapa sitä.

Yksi pieni asia vain. Kaikki mitä olette sanonut on luulemma ihan totta. Minä olen näes niitä tyyppejä, jotka aina haluavat kuulla kaikkein pahimman ja sitten kääntää sen parhain päin. Niinpä en halua kiistää mitään mitä olette tässä sanonut. Mutta silti on vielä sanottava yksi asia. Kuvitellaanpa että me olemme vain nähneet unta taikka keksineet kaiken tuon – puun ja ruohon ja auringon ja kuun ja tähdet ja Aslanin itsensä. Kuvitellaan että se on vain unta. Jos näin on, en voi muuta sanoa kuin että nuo keksityt asiat tuntuvat olevan paljon tärkeämpiä kuin todelliset. Ajatellaan nyt, että tämä synkeä valtakunnantapainen olisi se ainut maailma. Kyllä se minusta tuntuisi aika kurjalle paikalle. Aika huvittavaa, kun sitä tulee ajatelleeksi. Mehän olemme pelkkiä leikkiviä lapsia, jos te olette oikeassa. Mutta neljä leikkivää lasta voi rakentaa leikkimaailman, joka kovertaa teidän oikean maailmanne ontoksi. Sen takia minä kannatan tuota leikkimaailmaa. Minä olen Aslanin puolella, vaikkei olisi olemassakaan mitään Aslania, joka johtaa leikkimaailmaa. Minä aion elää niin narnialaisittain kuin ikinä kykenen, vaikkei Narniaakaan olisi olemassa. Niinpä kiitän teitä illallisesta, hyvä rouva, ja jos arvoisat herrat ja tämä neitonen ovat valmiina, niin me lähdemme hovistanne viipymättä ja taivallamme pimeyteen ja etsimme vaikka lopun ikämme tuota valoisaa maata. Tokko elämämme pitkäksi muodostuu, mutta vähänpä me menetämme, jos maailma on niin pimeä paikka kuin te väitätte.

Empirismiä

Viimeisen kuukauden aikana en ole juurikaan ehtinyt lukea tai kirjoittaa. Se on ollut enimmäkseen kauheaa.

Miksikö? Minä elän hyvin vahvasti sanojen kautta, niin luettujen kuin kirjoitettujen. Silloin kun en vielä ollut sosiaalinen, käytännössä koin kaikki suuret tunteet lukiessa ja kirjoittaessa. Vielä nykyäänkin pääni uhkaa räjähtää, hyperventilointi yllättää ja elämä musertaa, ellen pääse purkamaan tunteitani kirjallisesti.

Siksi minulla on mukana mustakantinen kirja, johon kirjoitan satunnaishuomioita maailmasta. Siksi blogini, Facebook ja vihkoni ovat täynnä minuuttirunoja. Siksi luen romaaneja sikin sokin.

Nyt olen viimeisen kuukauden aikana ollut hirveän paljon tekemisissä ihmisten kanssa. Olen ollut kiireinen, juossut paikasta toiseen ja käytännössä ollut kirjoittamatta, ehkä yhteensä viittä runoa ja yhtä novellinpoikasta lukuun ottamatta. Ja se on ollut hirveää.

Nyt kun sitten viimein selvisin filosofian tentistä ja edessä on rauhallisempi ilta, en oikein tiedä, mitä lukisin tai kirjoittaisin. Monte Criston kreivi (tosin englanniksi) houkuttaisi kovasti, mutta saatan olla liian laiska. Toisaalta haluaisin kirjoittaa Steely Challengea, mutta minulla ei ole siihen minkäänlaista ideaa. Voisin myös suunnitella tulevaa marraskuukidutusta, joka myös nanona tunnetaan.

Joka tapauksessa yritän voittaa tämän pienoisblokin ja saada jotain aikaiseksi. Mm.

Loppujen lopuksi vielä seuraava ihanuus:

I Will Possess Your Heart

Kansalliskirjastosta

Kansalliskirjasto. Sokkeloportaikkoja, natisevia lautoja, hämärää, avaria kattoja, nahkaselkäisiä kirjoja silmänkantamattomiin. Joka puolella on näyttelyitä ja hakemuksia ja kirjoja, kirjoja, kirjoja.

Ajatelkaa. Aina kun Suomessa julkaistaan kirja, Kansalliskirjaston pitäisi saada siitä kappale. Pohtikaa kaikkea sitä tiedon ja kaunokirjallisuuden määrää, mitä se kirjasto pitää sisällään.

Eikö alakin pyörryttää? Jos ei, se johtuu vain siitä, ettette ole vielä ehtineet käydä paikan päällä.