Seisoimme kynnyksellä kuukausia, 
välillä kiskoin jo takkia niskaan
mutta ulkona oli kylmää ja pimeää

lopulta käännyin, jätin oven raolleen
otin kymmenen askelta
pysähdyin ja kaduin

mutta kun kävelin jälkiäni takaisin
olit jo sulkenut oven
(ja vaikka sinulla olikin avaimeni, 
en koskaan saanut omaasi)

nyt, kaksikymmentä askelta myöhemmin
olen onnellinen siitä, että lähdin
ja siitä, että sinä olit liian typerä
pysäyttääksesi minua

täällä paistaa aurinko, sittenkin

toiset meistä jäävät vangeiksi
menettävät hylkeennahkansa miehille
joita kuvittelivat rakastavansa
ottavat horjuvia askelia kuivalla maalla
nukahtavat meren kehtolauluun
ja uneksivat kaupungeista syvyyksien kätköissä

toiset meistä tyytyvät osaansa
varovat verkkoja
antavat yli laidan pudonneiden merimiesten hukkua
(meri vaatii lunnaansa)

toisille meistä
tämä maailma on kyllin

(joskus mietin silti
miten kauniisti valo siivilöityy pinnan läpi)

Luonnollisia jatkumoita

istun rengaskeinussa
metalliketjut ovat kylmät
ajattelen kahleita 
ja sitten, luonnollisena jatkumona,
sinua

joskus, kun annoit vauhtia
ajattelin, että irtoan maasta
ettei painovoimalla ole valtaa
syöksyin kohti aurinkoa, ja sitten,
luonnollisena jatkumona,
sinua

elämä tekee kaaria
kohti taivasta, sitten syöksynä
takaisin, taakse, menneeseen
joskus ajattelin, että sinä olet vapaus
mutta aivan kuten keinuissa
sinullakin oli metalliketjusi, jotka
mittasivat vapauden määrän

ajattelin, että rakastin sinua
joten annoin kahleidesi sitoa minutkin
mutta opin vihaamaan niitä
ja sitten, luonnollisena jatkumona,
sinua