Mosaiikkityttö

Mosaiikkitytöllä on lasinsiniset silmät ja haavoja kantapäissä. Mosaiikkityttö nukkuu taivasalla ja hänen unensa ovat sirpaleisia, niiden kangas niin harvaa että siitä putoaa läpi, aina hereille asti.

Enimmäkseen mosaiikkityttö on onnellinen, sillä hänet on liimattu kokoon kirkassävyisistä palasista: keltaista teekuppia, keväänvihreää kylpyhuonekaakelia, puolikas helmi punaisesta mariskoolista. Enimmäkseen mosaiikkityttö on värikäs ja kaunis ja onnellinen.

Joskus mosaiikkityttö ei ole.

Mosaiikkitytöllä on lasinsiniset silmät ja ne eivät juurikaan hymyile. Sydän on hiiltynyttä lasia, noenmustaa, tehtaasta jossa pakattiin muoviin unelmia, halpoja kopioita siitä mikä on totta. Mosaiikkitytön sydän on enimmäkseen valhetta ja se tekee kovin kipeää. On vaikea hengittää, kun sydän repii naarmuja ympärilleen ja pistää kuin olisi juossut kymmeniä kilometrejä.

Mosaiikkitytön kirkkaat värit heijastavat aurinkoa, katulamppujen oranssia hohdetta. Mosaiikkityttö osaa tanssia, vaikka sitten kömpelöin jaloin. Kaaduttuaan mosaiikkityttö nousee, pudistelee tomun mekostaan ja hymyilee.

Enimmäkseen mosaiikkityttö on onnellinen.

Joskus mosaiikkityttö ei ole. Esimerkiksi:

kun suutelee ja tulee nirhaisseeksi toisen alahuuleen haavan

kun nokisydän tekee niin kipeää

kun mosaiikkityttö tietää, että juuri mikään hänessä ei ole elävää, todellista - että mosaiikkikuori haavoittaa ja repii ja että sen sirpaleet tarttuvat muihinkin ja että

sitten muidenkin tekee kipeää

Enimmäkseen mosaiikkityttö unohtaa sen. Enimmäkseen mosaiikkityttö on onnellinen. Mosaiikkityttö on kaunis ja värikäs ja täynnä sävyjä ja arvoituksia. Ja kyllähän häntä pyydetään tanssimaan.

Mutta joskus mosaiikkityttö miettii sirpalekuortaan ja nokisirpalesydän tekee tavallista kipeämpää. Koska se ei ole totuus ja ennemmin tai myöhemmin kaikki aina lähtevät viillettyään sormensa tai huulensa tai sydämensä sirpaleiden teräviin kulmiin.

Eräänä päivänä mosaiikkityttö kiskoo ensimmäisen sirpaleen irti.