Ymmärryksen rajapyykkejä

Minä en ole erikoinen. Tai olen, mutta samalla tavalla kuin kaikki ovat.

Enkä minä aina ymmärrä. Se on usein hankalaa.

Mutta vielä hankalampaa on se, että haluaisin selittää, kertoa, näyttää - enkä pysty. Minä turhaudun tai minuun turhaudutaan, minä roihahdan äkkiä ja sitten kukaan ei edes tajua, miksi tai miten kirkkaan sillä hetkellä hehkun ja miksi olen vihainen tai surullinen tai miksi maailma on niin säkenöivän kaunis.

On toki ihmisiä. Yksi sellainen poika, jonka olen tuntenut jo kahdeksan vuotta, ja toisaalta sellainen tyttö, jonka kanssa nauran puolenyön jälkeen puhelimessa. Mutta ei silti eikä aina kaikkea, ja loppujen lopuksi olisi helpompaa jos voisi vain niille kaikille, joista välittää. Mutta kun ei.

Sanat ovat likiarvo. Kuvat ovat likiarvo. Loppujen lopuksi ydin jää niin helposti näkemättä. Loppujen lopuksi ihmiset ovat niin erilaisia. Loppujen lopuksi me vain peilaamme toisiamme itseemme ja joskus heijastus sokaisee silmät, joskus se vääristyy, joskus luulemme näkevämme itsemme mutta olemmekin väärässä.

En ymmärrä. En vain ymmärrä.

Haluaisin niin kovasti että se sattuu.

Haluaisin, että näkisit minut, etkä sitä mitä minä näyttelen olevani. Tai sitä mitä oletat minun olevan. Tai sitä mitä oletan että olen. Tai.

Haluaisin nähdä sinut. Siihen liekinsydämeen asti, sinut. Kokonaan.

Saippuantuoksua

Helsingin keskustassa on sympaattinen saippuakauppa nimeltä Lush. En yleensä juuri tykkää kosmetiikasta, mutta se liike on ihana. Pidän siitä, miten saippuaa on isoina palasina esillä ja ilma on sakeanaan tuoksuista, katajaa ja karmaa ja mantelia ja appelsiinia.

Kylpypallot odottavat lokeroissaan kuin irtokarkit, shampoota saa nätteinä kiekkoina ja saippuasta leikataan paloja kuin kakusta. Se on kuin pieni konditoria, sellainen sympaattinen hemmottelukeskus, josta lähtee hyvällä mielellä.

Tänään ostin mantelisaippuaa, merilevämerisuolashampoota ja piparminttusaippuaa. Pidän siitä, miten tuollaiset pienet asiat voivat saada arjen tuntumaan juhlalta. Vaikka kyse onkin vähän materialismista niin silti - on paljon kivempi huolehtia sellaisista asioista kuin peseytyminen kun mukana on ripaus arjen luksusta.

Illassa on lupaus kesästä

Minä makaan lattialla, sohvalla loikoilee hassu konservatiivipoika ja vuoteella oikealla puolellani toinen poika, josta en oikein saa selkoa. Me nauramme, pyöritän käsissäni teekuppia ja suljen hetkeksi silmäni kun konservatiivipoika, kutsuttakoon häntä nyt vaikka Idealistiksi, puhuu ääneen. Idealistilla on pehmeä ääni, jota voisin kuunnella tuntikausia. Varsinkin silloin kun hän puhuu osaamiaan kieliä sekaisin, sillä niitä on paljon ja kun en ymmärrä, sanat ja ääni soljuvat yli ja niihin on helppo upota.

Toinen poika, olkoot Tyyni, hymyilee minulle eteisessä ja ripustaa takkini henkariin. Minä leivon heille pannukakkua muistissani olevan ohjeen mukaan, en mittaa sokeria tarkasti joten taikinasta tulee aavistuksen turhan makeaa. Sekoitan sekaan kanelia, koska ei ole kardemummaa - aina pitää hieman soveltaa, että lopputulos on minunlaiseni. Tyyni tulee silloin tällöin avuksi, nostaa pellin uunista ja ajattelen, että tuon ihmisen kanssa olisi kovin helppo jakaa keittiö. Ja tiedättehän, keittiö on kodin sydän.

Minä makaan vuoteella sillä aikaa kun Tyyni tiskaa astioita, pyydän Idealistia puhumaan mitä vain mutta se ei oikein osaa ilman kysymyksiä. Joten kysyn lapsuudesta, koulumatkoista, unelmakodista. Pidän Idealistin kasvoista kun ne ovat mietteliäät, silmät hieman siristyneet, ääni poissaoleva.

Me puhumme väreistä, Tyyni mainitsee jotain neljästä pääväristä ja korjaamme Idealistin kanssa yhtä aikaa, että niitä on kolme. "Entä valkoinen ja musta sitten?" Tyyni kysyy. "Ne eivät ole värejä", me sanomme tismalleen samaan aikaan ja minua naurattaa. Idealisti selittää tarkemmin, koska minä en osaa. Sivulauseissa ja silmänräpäyksissä olemme kaikki hetken samanlaisia ja sitten taas kovin kaukana toisistamme. Risteäviä linjoja, yhteisiä kiintopisteitä, ja silti kuin eri mantereilta.

Minun on hyvä olla. Meitä on kolme ja kaikki erilaisia, kello on yli puolenyön. Paikalleen ei voi jäädä, mutta kotimatkalla en mieti sitä juurikaan. Hymyilyttää.

Tyynellä on lämmin hymy ja joskus katsomme toisiamme liian pitkään. Idealisti saattaa minut yöllä bussille etten joutuisi kävelemään yksin.

Vasta seuraavana aamuna tulen ajatelleeksi sitä, ettei sama kenties enää ikinä toistu. Siksi kirjoitan tämän kun värit ja sävyt ja lämpö on yhä tallella, säilyttääkseni kaiken niin tarkasti kuin mahdollista.