Päivän väri on valkoinen. Lähinnä samaa sävyä kuin kloorivalkaistu paperiarkki, tyhjä. Sen tarjoamat mahdollisuudet, pelkistetty kauneus, ja samalla rumuus jonka väri kätkee sisäänsä - jotta jotain niin valkoista on saatu luotua, on täytynyt turmella ympäristöä, särkeä.
Eilen näin elokuvan joka sai minut itkemään. Kuolleiden runoilijoiden seura on kovin kaunis ja surullinen. En nähnyt loppua toiveikkaana kuten useimmat vaan lähinnä lannistuneena - idealismi johtaa usein tilanteisiin, joissa kaunis ajatus turmeltuu tai yksilön teot satuttavat rakkaita ihmisiä hänen ympärillään.
Minä olen idealisti. Rakastan lähtötilanteita, puhtaan paperiarkin sileää lumoa, hetkeä jolloin kynän kärki särkee illuusion olemattomuudesta. Jätän siksi usein huomiotta jätevedet, turmelevat kemikaalit, koneistumisen.
Tänään minulla on tyhjä paperiarkki, pitkästä aikaa. Tähän tilanteeseen on tultu ratisevien ihmissuhteiden, hiljaisten riitojen ja saamattomuuden kautta, mutta tällä kertaa yritän ajatella myös niitä. En katso pelkästään paperiarkkia ja sitä, mitä voin sillä saada aikaan - yritän miettiä, haluaisinko sittenkin mieluummin ostaa seuraavalla kerralla luonnonvalkoista, kunhan se aika tulee. Särkemättä ja repimättä uuden alun tähden.
Mutta idealismia ei voi heittää pois enkä minä tahdokaan, sillä
"I went to the woods because I wished to live deliberately, to front only the essential facts of life, and see if I could not learn what it had to teach, and not, when I came to die, discover that I had not lived."
P.S. Kuulisin mielelläni mielipiteitä uudesta ulkoasusta.
Elin ja tarvike
5 vuotta sitten
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti