Aarteenmetsästystä

Uljas säiläni Hiidensurma, jolla taistelin tieni läpi aarretta vahtivan, pahvia huokuvan hirviön. Suurta urheutta osoittaen olin ensin houkutellut hirviön kotiluolaani läpi myrskyn ja tuulen, jäisinä piiskovien hiutaleiden, hyökätäkseni sen hurjasti irvistävän teippihymyn läpi.



Ja mitä löysinkään? Kauhistuttaviin, aistiharhoja pursuaviin kansiin (ja lumenvalkoon) hämäävästi pukeutuneita kirjoja. Kädet vavisten käänsin esiin ensimmäisen sivun, ja kyllä, kyllä vain... jälleen kerran Quasimodon rujous kätki sisälle lempeän ja kauniin sydämen.

Katulyhdyt pelkäävät pimeää

Tänään istuin ja ajattelin ja kirjoitin verannoista, valkoisista taloista ja jäähdytetyistä drinkeistä, seinäkelloista ja rämisevistä herätyskelloista ja kuinka ne kaikki pysähtyivät samaan aikaan. Kirjoitin ja ajattelin vähän lisää.

Kävin kävelyllä ja kuvasin valoa. Kuvasin rajaa, katulyhtyjen pelkoa ja kurkotusta, alueita joita niiden unet karttelevat.
Kuvasin sitä siniharmaata jota minun pitäisi olla. Kuvasin varjoisia vedenjakajia ja kuvia, joita kukaan ei katsoisi toista kertaa. Kuvasin sitä mikä tekee maaseudusta kaupunkilaisten mielestä niin tyhjän ja uneliaan. Ja näin siinä kauneutta.



Seisoin tien päässä ja kammoksuin yötä, minun oli ikävä siltaani ja niin kävelin ulos haparoivasta valokehästä, traktorinrailoja myöten hiipivään sokeuteen, enkä nähnyt askeleitani lumessa, en vettä joka hyräili allani, en kengänpohjien kolhimaa puuta joka natisi kuin uneni Amarillon aaltoja silpovat tervatut kyljet.

Tänään oli hiljainen päivä.

Sinä yönä hän maalasi maailman, ja se oli kaunis

"Minä en tunne tulevaisuutta, mutta olkoon se mikä on, minä kohtaan sen nauraen."

-Stubb Moby Dickissä

Haiut eivät olleet minua varten, mutta kokeileminen oli yhtä kaikki hyvin kiehtovaa. Tammikuu oli minimalismia- tulevaisuus olkoon jotain muuta. En kahlitse tätä hupsua bittiavaruuspäiväkirjaa sääntöihin, mutta yleisesti ottaen pyrin joka kuukausi kehittämään uuden tavan kokemuksistani kertomiselle. Muutamalle seuraavalle kuulle olenkin sellaisen jo keksinyt.

Helmikuussa otan joka päivä valokuvan ja käytän sitä kertomaan päivästäni.
Maaliskuussa kirjoitan pieniä listoja.
Huhtikuussa jokaiselle päivälle on löydettävä oma värisävynsä jolla sitä kuvata.
Toukokuussa päivistä kerrotaan sitaatein.
Kesäkuussa piirrän joka päivälle oman kuvan.

Katsotaan miten tässä käy. Jokaisen uuden ilmaisutavan seuraksi pyrin myös valitsemaan uuden nimen ja kuvaavan kuvan blogilleni, joskaan en tiedä viitsinkö luopua tämänkertaisista - ne kun ovat varsin suloisia.

Sunnuntaina alkaa helmikuu. Siihen asti tämä otus saa pohdiskella uutta eloansa rauhassa.

Idea on aika pöhkö, eikö olekin?

Spottivalossa
elämäni estradi
keskellä tyhjyys.

Supersankarit
luulin että kasvoin jo
yli niistäkin.

Esitelmä kera älykköpojan

Mieletöntä, kas
en olisi uskonut
tämän toimivan
sillä yleensä me vain
taistelemme tiedolla.

Minusta tulee
hetkeksi opettaja,
vain historiaa.