Valonsäteistä kudon seinäryijyn

Päivän väri on pronssinruskea.

Minä olen opetellut neulomaan. Pidän puikkojen helinästä toisiaan vasten, hiljalleen tasoittuvista silmukoista. Alussa ne olivat haparoivia, näyttivät ties miltä, mutta nyt jälki alkaa olla parempaa ja minä nautin neulomisesta yhä enemmän. Pidän jopa hiertymästä vasemman käden etusormessa - se kertoo langan kosketuksista, työstä jota olen tehnyt.

Minä olen oppinut antamaan lahjoja. Nyt kun minulla on aikaa, en saa tehtyä mitään olennaista - en koulutöitä, en pääsykoekirjojen pakollista selaamista. Sen sijaan kirjoitan kirjeitä, päällystän kirjoja uudelleen, kudon korpinkynsihuivia. Siitä minä nautin.

Omasta itsestä voi antaa palasia. Yhdelle tytölle lahjoitin seitsemäntoista sivun palautteen hänen heikkouksistaan ja vahvuuksistaan kirjoittajana. Toiselle päällystin kirjan ja yritin antaa levyllisen musiikkia - valitettavasti koteloon vain eksyi vääriä säveliä. Minä en ole vielä taitava lahjoittamisen taidossa, mutta ehkä siinäkin voi kasvaa. Luulen, että kaikessa voi.

Olen aina pitänyt hopeasta eniten. Kulta on kelmeää ja liian keltaista, hopea taas viileää ja raikasta. Mutta kun katselen taipuisaa ja lämpöistä pronssiani, pidän siitäkin. Se väri on elävä, hehkuva. Hopea on usein kuollutta, mutta pronssissa on sykettä. Voi olla, että hetken aikaa se nouseekin suosikkini paikalle. Niin tai näin, minä en anna voittajille kultamitaleita. Mieluummin solmin seppeleen leskenlehdistä.