Valonsäteistä kudon seinäryijyn

Päivän väri on pronssinruskea.

Minä olen opetellut neulomaan. Pidän puikkojen helinästä toisiaan vasten, hiljalleen tasoittuvista silmukoista. Alussa ne olivat haparoivia, näyttivät ties miltä, mutta nyt jälki alkaa olla parempaa ja minä nautin neulomisesta yhä enemmän. Pidän jopa hiertymästä vasemman käden etusormessa - se kertoo langan kosketuksista, työstä jota olen tehnyt.

Minä olen oppinut antamaan lahjoja. Nyt kun minulla on aikaa, en saa tehtyä mitään olennaista - en koulutöitä, en pääsykoekirjojen pakollista selaamista. Sen sijaan kirjoitan kirjeitä, päällystän kirjoja uudelleen, kudon korpinkynsihuivia. Siitä minä nautin.

Omasta itsestä voi antaa palasia. Yhdelle tytölle lahjoitin seitsemäntoista sivun palautteen hänen heikkouksistaan ja vahvuuksistaan kirjoittajana. Toiselle päällystin kirjan ja yritin antaa levyllisen musiikkia - valitettavasti koteloon vain eksyi vääriä säveliä. Minä en ole vielä taitava lahjoittamisen taidossa, mutta ehkä siinäkin voi kasvaa. Luulen, että kaikessa voi.

Olen aina pitänyt hopeasta eniten. Kulta on kelmeää ja liian keltaista, hopea taas viileää ja raikasta. Mutta kun katselen taipuisaa ja lämpöistä pronssiani, pidän siitäkin. Se väri on elävä, hehkuva. Hopea on usein kuollutta, mutta pronssissa on sykettä. Voi olla, että hetken aikaa se nouseekin suosikkini paikalle. Niin tai näin, minä en anna voittajille kultamitaleita. Mieluummin solmin seppeleen leskenlehdistä.

Valokeiloissa vapaan maailman

Tämän päivän väri on juhannusruusunpunainen. Yleensä ne ovat valkoisia, mutta on olemassa vaaleanpunaisehkoa lajiketta, ja minä olen juuri nyt niin onnellinen, että taivun käyttämään niinkin hentoa ja hapuilevaa väriä.

Ruusuissa on kuitenkin piikkinsä (ja jokainen kirjoittaja sortuu joskus kielikuvissaan kliseisiin, älkäätten siis huomautelko itsestäänselvyyksistä.) Minä olen laiska ja vaikka koko olemukseni kihelmöi keveydestä ja varpaat kolahtavat lattiaa vasten vain hetkittäin, tiedän, että minun onnellisuuteni vuoksi joku joutuu kävelemään lyijykengissä. Hehkuvan kuumissa lyijykengissä vieläpä.

Elämä on vähän kuin raunioitunut rakennus, jota entisöidään. Välillä kaikki menee kohdilleen ja hehkuu kuten on tarkoitettukin, välillä tulee rakentaneeksi väärin ja samalla särkeneeksi kokonaisuutta. Lopputulos ei ole koskaan sellainen kuin luulisi, ei samanlainen millaiseksi se on alunperin suunniteltu.

Minun elämäni on juuri nyt liiankin kohdillaan.

Suutelivat toisiaan sumuisen veden yllä

Pihlajanmustaa. Jos ette nappaa väristä kiinni tuollaisenaan, katsokaa joskus lehdetöntä pihlajapuuta pilvistä taivasta vasten. Väri ei ole aivan musta mutta ei enää ruskeakaan - se on sellainen jäyhevä, multainen väri, leikkaa verkkokalvoa mutta ei viiltävästi vaan pehmeästi.

Päivä on ollut väsynyt. Istun huoneessani, katselen ulos (pihlajanrunkoja) ja nukun. Tai katselen koneen ruutua ja kirjainmerta.

Olen edelleen hyvällä tuulella, tänään minua vain väsyttää, eikä päivään mahdu juuri muuta kuin RFR:ää, pihlajia ja raskaita silmäluomia.

Tummat vuodet

Päivän väri on kellertävää valkoista, sellaista ajan askelten värjäämää paperia. Seison nyt kirjastossa, katselen loputtomia hyllyjä ja täällä tuoksuu painomusteelle, kahvitahroille, muistilapuille joita kirjojen väliin unohdetaan. (Minä unohdan niitä keskimäärin useammin kuin muut.)

Pidän siitä väristä. Kun olin töissä tässä kirjastossa, tapasin siivota varastoja. Muita tehtäviä minulle ei oikeastaan uskottu, mutta en niitä kaivannutkaan - pidin niin kovasti siitä yhdestä. Hyllyjen järjestelystä, poistoleimojen lyömisestä (vaikka se on surullista, sen jälkeen kirjalla on kaksi mahdollisuutta: löytää uusi koti tai tulla hylätyksi), paksuista nahkaselistä. Muskettisoturit seikkailivat jälleen, Musashi putosi varpailleni, yhden kirjan välissä oli kuollut yöperhonen. Se runoteos oli lainattu viimeksi -68.

Kun joskus olen kirjastonhoitajatar (tuskin), raahaan kirjastoon kuluneen nojatuolin ja asetan sen varaston nurkkaan. Sitten luen läpi kaikki ne kirjat, jotka mököttävät yksinään, koska kukaan ei kosketa, ei lue, ei sormeile eläväksi tarinoita. Sitten joskus, kun minulla on aikaa, teen sen kaiken.

Tänään minä unelmoin paperilennokkiunelmia, musteläikkäunelmia, rapisevia ja hapertuvia sivunumerounelmia.

Ethän pyydä minua katsomaan

Päivän väri on keväänruskea. Kelmeät heinät, osa katkenneina keskeltä kahtia, pellon ruokkoamaton sänki, jonka yltä lumen partavaahto viimein pestään pois. Väärä järjestys, tosin - kyntämiseen on vielä aikaa.

Tämä on niitä aamuja, niitä aamuja jolloin vanhaa on jäljellä, mutta lakastuneena ja väljähtäneenä. Kun katselen pihalle, katselen vaahteroita ja sekasortoista niittyä, minua hymyilyttää pakostakin. Syksy ja kevät, kevät ja syksy, eroa ei vielä ole. Valo on harmaata ja lunta laikkuina, öisin tähtitaivas kirpeä kuin liian vahva salmiakki, kieltä polttavan.

Eilen minä kirjoitin paljon. Tänään aion lukea, todennäköisesti Juha Itkosta. Huolimattomia unelmia odottaa hyllyllä, kansi on sininen ja riippuvat lenkkarit muistuttavat minua sähköjohdoista kadun yllä. Pidän Itkosen tyylistä, hän kirjoittaa kauneudesta rumasti ja rumuudesta inhimillisesti, enkä ole koskaan ennen tarttunut hänen novellikokoelmaansa. Syksyllä, kirjamessuilla, minä katselin sitä mutta rahani olivat lopussa ja tietenkin jätin kirjan sikseen, annoin sen istua sievästi hyllyssään.

Almanakkani kaipaa täytettä, yorkilainen kalenteri unohtui maaliskuuhun. Päivät ovat kevättä täynnä, mutta minun on silti hyvä olla.

Sitä ohutta rihmaa, jota sanot elämäksi.

Päivän väri on valkoinen. Lähinnä samaa sävyä kuin kloorivalkaistu paperiarkki, tyhjä. Sen tarjoamat mahdollisuudet, pelkistetty kauneus, ja samalla rumuus jonka väri kätkee sisäänsä - jotta jotain niin valkoista on saatu luotua, on täytynyt turmella ympäristöä, särkeä.

Eilen näin elokuvan joka sai minut itkemään. Kuolleiden runoilijoiden seura on kovin kaunis ja surullinen. En nähnyt loppua toiveikkaana kuten useimmat vaan lähinnä lannistuneena - idealismi johtaa usein tilanteisiin, joissa kaunis ajatus turmeltuu tai yksilön teot satuttavat rakkaita ihmisiä hänen ympärillään.

Minä olen idealisti. Rakastan lähtötilanteita, puhtaan paperiarkin sileää lumoa, hetkeä jolloin kynän kärki särkee illuusion olemattomuudesta. Jätän siksi usein huomiotta jätevedet, turmelevat kemikaalit, koneistumisen.

Tänään minulla on tyhjä paperiarkki, pitkästä aikaa. Tähän tilanteeseen on tultu ratisevien ihmissuhteiden, hiljaisten riitojen ja saamattomuuden kautta, mutta tällä kertaa yritän ajatella myös niitä. En katso pelkästään paperiarkkia ja sitä, mitä voin sillä saada aikaan - yritän miettiä, haluaisinko sittenkin mieluummin ostaa seuraavalla kerralla luonnonvalkoista, kunhan se aika tulee. Särkemättä ja repimättä uuden alun tähden.

Mutta idealismia ei voi heittää pois enkä minä tahdokaan, sillä

"I went to the woods because I wished to live deliberately, to front only the essential facts of life, and see if I could not learn what it had to teach, and not, when I came to die, discover that I had not lived."

P.S. Kuulisin mielelläni mielipiteitä uudesta ulkoasusta.