torstai 19. tammikuuta 2012

Eräänä aamuna näin peuran

Kaupungissa sataa lunta. Kun kävelee puiden reunustamia kävelyteitä, oksilta varisee lunta niskaan kevyenä puuterina ja se näyttää perin sievältä ja metsäiseltä katulamppujen valoa vasten.

Talvi ei ole koskaan ollut minun vuodenaikani, mutta kun istun tässä nyt ja katselen ulos ikkunasta hitaasti taivaalta tihkuavaan lumisateeseen suklaakahvikuppi seuranani, olo on aika kodikas. On myös ihan jännittävää tallustella hieman ennen kuutta aamulla bussipysäkille silmät edelleen unesta väsyneinä ja iho kananlihalla pakkasesta. Yhtenä aamuna näin peuran.

Pidän siitä miten lumi peittää vanhat jäljet ja jokaisen pyryn jälkeen maisema on koskematon kartta, uusi mahdollisuus. Tämä talvi on minulle lukemattomien mahdollisuuksien aikaa. Ehkä myös eksymisen, mutta jos selviää löytöretkestä pienoisjäätiköllä, kotiin viimein selvitessä kaakaokupillinen tuntuu ja tuoksuu ja maistuu suloisemmalta kuin milloinkaan.