sunnuntai 18. joulukuuta 2011

Mosaiikkityttö

Mosaiikkitytöllä on lasinsiniset silmät ja haavoja kantapäissä. Mosaiikkityttö nukkuu taivasalla ja hänen unensa ovat sirpaleisia, niiden kangas niin harvaa että siitä putoaa läpi, aina hereille asti.

Enimmäkseen mosaiikkityttö on onnellinen, sillä hänet on liimattu kokoon kirkassävyisistä palasista: keltaista teekuppia, keväänvihreää kylpyhuonekaakelia, puolikas helmi punaisesta mariskoolista. Enimmäkseen mosaiikkityttö on värikäs ja kaunis ja onnellinen.

Joskus mosaiikkityttö ei ole.

Mosaiikkitytöllä on lasinsiniset silmät ja ne eivät juurikaan hymyile. Sydän on hiiltynyttä lasia, noenmustaa, tehtaasta jossa pakattiin muoviin unelmia, halpoja kopioita siitä mikä on totta. Mosaiikkitytön sydän on enimmäkseen valhetta ja se tekee kovin kipeää. On vaikea hengittää, kun sydän repii naarmuja ympärilleen ja pistää kuin olisi juossut kymmeniä kilometrejä.

Mosaiikkitytön kirkkaat värit heijastavat aurinkoa, katulamppujen oranssia hohdetta. Mosaiikkityttö osaa tanssia, vaikka sitten kömpelöin jaloin. Kaaduttuaan mosaiikkityttö nousee, pudistelee tomun mekostaan ja hymyilee.

Enimmäkseen mosaiikkityttö on onnellinen.

Joskus mosaiikkityttö ei ole. Esimerkiksi:

kun suutelee ja tulee nirhaisseeksi toisen alahuuleen haavan

kun nokisydän tekee niin kipeää

kun mosaiikkityttö tietää, että juuri mikään hänessä ei ole elävää, todellista - että mosaiikkikuori haavoittaa ja repii ja että sen sirpaleet tarttuvat muihinkin ja että

sitten muidenkin tekee kipeää

Enimmäkseen mosaiikkityttö unohtaa sen. Enimmäkseen mosaiikkityttö on onnellinen. Mosaiikkityttö on kaunis ja värikäs ja täynnä sävyjä ja arvoituksia. Ja kyllähän häntä pyydetään tanssimaan.

Mutta joskus mosaiikkityttö miettii sirpalekuortaan ja nokisirpalesydän tekee tavallista kipeämpää. Koska se ei ole totuus ja ennemmin tai myöhemmin kaikki aina lähtevät viillettyään sormensa tai huulensa tai sydämensä sirpaleiden teräviin kulmiin.

Eräänä päivänä mosaiikkityttö kiskoo ensimmäisen sirpaleen irti.

tiistai 13. joulukuuta 2011

Aamukahvia, öistä Kauniaista ja tulevaisuutta

Viimeyönä huipentui ehkä viisi päivää kestänyt eksistentiaalinen kriisi. (Jos eksistentiaalinen kuulostaa oudolta sanalta, voitte vilkaista vaikka eksistentialismia käsittelevää wikipedia-artikkelia. Tai sitten voitte vain ajatella, että kyse on aika lailla minua kokonaisuutena koskevasta ja tulevaisuutta käsittelevästä ongelmasta.)

En ole koskaan tarkalleen tiennyt, mitä haluan olla isona. Olen painiskellut ongelman kanssa pitkään ja hartaasti ja siinä on paljon eri puolia ja solmuja ja viidakkoja ja soita - ylipäätään tulevaisuus vaikuttaa yhtä kartoittamattomalta kuin... hmm, no, nykyään kartoittamattomia paikkoja on aika vähän, mutta sanotaanko vaikka, että sen kartta on minulle yhtä vieras kuin vaikkapa Uzbekistanin kartta. Tiedän ehkä vähän siitä, mitä voisi olettaa, mutta en niin paljoa, että voisin lähteä johonkin suuntaan.

Viimeyönä heitin sitten välihuomautuksena yhdelle ystävälleni, että lähdetään kuvaamaan yhtä lampea Kauniaisissa. Vaikka kyseinen ystävä asuu Riihimäellä ja minä Puistolassa ja kello oli puoliyö, hän lähti silti. Ja sitten mentiin.

Päädyimme tosin kuvaamaan laskettelurinteen huipulta avautuvaa yönäkymää, mutta se oli jännempää kuin lampi, ja yötuuli oli aika mieletön. Ja koska yöllä asiat on pehmeämpiä (tai joskus paljon terävämpiä ja kipeämpiä, jos vaikka makaa yksin hereillä valveilla), oli vähän helpompi hengittää.

Ja sitten ajattelin sitä, ja ajattelin kriisiä, ja ajattelin, että tällaisia asioita en halua menettää, mikä minusta sitten tuleekin. En halua kadottaa sitä mahdollisuutta nytkäyttää arkea, eksyä sivupoluille, valvoa neljään tai toimia päähänpiston pohjalta vain siksi, että se on mahdollista. En halua unohtaa sitä, että elämä on loppujen lopuksi suurenmoinen seikkailu.